[O Jesus kaikkein vapahtaja, anna anteeksi velkamme ja anna meille ijankaikkinen ilo! Amen! Rukoile edestämme!]
Laulu levisi rauhaisana ja juhlallisena holvin läpi kasvaen laajeten ja kuollen sitten kaukaisuuteen; ja kammiossa makaavan jalon vanhuksen yli, joka oli astumaisillaan korkeimman tuomarin eteen, kutoi se pyhän kehyksen, antaen kuin taivaallisen soiton esimakua läsnäoleville.
Ritari risti kätensä ja ummisti silmänsä, ja kun ovi oli sulettu ja kammioon taasen tuli hiljaisuus, makasi hän hiljaa kuin uneen vaipuneena. Rinta huokui raskaasti ja silloin tällöin kuului korinaa, jonka kokenut Andreas-isä oli sanonut kuolemaa ennustavan…
Mutta Niilon mieleen kuvastui eheäksi kokonaisuudeksi kaikki ne yksityisseikat, jotka yhteisesti antoivat sellaisen loiston kuolevan koko elämälle, että se ikäänkuin häikäisi hänen silmiään. Hän näki hänet Ekesjössä Bengta-rouvan vieressä, näki hänet kauppasaksana Kalmarissa, kun hän oli menossa Visbyhyn kaulaketjua noutamaan, silloin kuin Bengta-rouva koetti kaikkia tunnottoman kunnianhimon keinoja, päästäkseen ennen häntä sinne, sekä viimeksi kuninkaan laivalla, jossa hän käytti hyväkseen vaaraa ja kuoleman kauhua saadakseen kuninkaalta luvan tarkastaa kaikki laivalla olijat, joista yhdellä oli kaulaketju. Ja kun hän sitten kokosi lehti lehdeltä yhteen tämän sisältörikkaan tarinan ja ajatteli, mitä tuo jalo mies oli saanut kärsiä, kun hänen täytyi alentua jokaisen pilkan esineeksi voidakseen pitää valansa ja uhrautua nuoruutensa rakastetun hyväksi, niin silloin rupesi hänen rintaansa ahdistamaan ja hänen silmänsä kyyneltyivät. Vanhus voi tosin laulaa itsestään näin:
"Mä olen niinkuin pieni lintunen,
Joka oksalla visertää,
Mä kaukana kodistani harhailen,
Eikä yhtään oo ystävää."
Istuihan hän tosin kauniilla oksalla ollessaan rakastettujaan lähellä, mutta oksa muuttui okaiseksi ja ohdakkeiseksi, kun hänen täytyi, niin likellä kuin olikin heitä, kuitenkin itse asiassa olla heistä yhtä kaukana kuin kuollut on elävästä.
Nukkuva avasi taasen silmänsä ja ojensi kätensä Niilolle.
"Se oli kaunis laulu", sanoi hän, "olen rakastanut laulua ja harpunsoittoa aikanani…! Toivoisin saavani sitä vieläkin kuulla, vaikka tuntuukin, kuin kaikki rupeisi näyttämään minulta toiselta kuin ennen…!"
Niilo riensi avaamaan ovea selälleen, että sävelet pääsisivät vapaasti virtaamaan huoneeseen. Fjalar kiitti häntä katseella ja tarttuen hänen käteensä.
"Viimeksi pyydän sinulta, Niilo", sanoi hän, "ettet aivan ankarasti tuomitse, mitä olen elämäni ehtoolla tullut tehneeksi…! Sinun suuruutesi ja kunniasi oli kuitenkin tarkoitusteni äärimmäinen päämäärä… Voi, vanhan on vaikea jättää työtä, joka on pitkänä elinaikana ollut hänen ainoana ilonaan… Mutta onhan tämä sinun tuleva suuruutesi, johon olen kuitenkin aina tahtonut yhdistää Ruotsin onnen, ollut minulle samana, kuin äidinisäsi kaulaketju on ollut Bengta-rouvalle… Se on minua häikäissyt, lumonnut, ja senvuoksi olen lopuksi ryhtynyt keinoihin, jotka eivät ole kuuluneet alaani…! Voitko antaa sen anteeksi!"