"Sen lupauksen annoin äidillesi hänen kuolinvuoteensa ääressä, sillä silloin hän tunsi minut… muistathan sinäkin hyvin, kuinka Bengta-rouva silloinkin koetti kavaluudella saada kaulaketjua käsiinsä. Silloin lupasin äidillesi auttaa sinua. Kuinka olen lupaukseni täyttänyt, saan kohta tehdä tilin… Viimeinen ajatukseni, se jonka keksin jo Hirvellä ollessani — ei ole kuitenkaan saavuttanut suostumustasi… kaikki siinä seikassa on vastannut harkintaani, Kaarlo-kuningas ei kelpaa, arkkipiispa ei myöskään kelpaa, kumpikin ovat mahdottomia, sillä heillä ei ole sitä valtaa itsensä yli, joka sinulla on. Kumpikaan heistä ei voi uhrautua minkään korkeamman tarkoitusperän kuin oman valtansa eteen, vaikka Jöns Pentinpoika kaikkine varjopuolineen onkin tässä suhteessa Kaarloa parempi… Mutta sinä hetkenä, jolloin sinä uhrasit äidinisäsi kaulaketjun, vihit samalla tietämättäsi itsesi Ruotsin ensimmäiseksi mieheksi."
"Mutta eikö sellaista sijaa voi löytyä myöskin sen kuninkaan rinnalla, jolle olen uskollisuutta vannonut…?"
Ritari makasi hetkisen silmät sulettuna ennenkuin vastasi, ja vastatessaan näytti hän haluavan panna painoa joka sanalle.
"Ainoastaan jos kuningas kaikessa seuraa sinua, mutta sellainen ei kuningas Kaarlo Knuutinpoika ole eikä siksi tule. Hän on nykyään ainoastaan oman entisyytensä varjo, mutta tämä varjo voi vahingoittaa, sillä se voi pakottaa sinua toimettomuuteen, ja nyt Niilo Bonpoika… nyt täytyy joka miehen toimia… ponnella toimia!"
Niilo istui allapäin ankarasti taistellen päästäkseen selvyyteen tässä asiassa. Ritari selitti sen oman ehdotuksensa eduksi ja lisäsi innokkaasti:
"Ajattele Ruotsia, Niilo… isänmaasi Ruotsi on kuitenkin kuningasta ylempänä… ja Ruotsin menestys, sen vapaus ja sen kunnia… se on kaulaketju, jonka tähden mies voi henkensä uhrata… Ja yksi vaan voi valtakunnan päänä olla, samoin kuin laivaakin, jota myrsky ja pilvenkorkuiset laineet heittelevät, voi vaan yksi ohjata… joskus huomaavat kuninkaat sen itsekin luopuen paikastaan, kuten Eerik-kuningas silloin teki antaessaan laivan johdon minulle, muistathan sen, olithan sinäkin mukana. Mutta näin he menettelevät ainoastaan henkeään pelastaakseen; jos heidän kruununsa on kysymyksessä, kuolevat he tavallisesti mieluummin ennenkuin antavat kruununsa ja valtikkansa taitavampiin käsiin, tuhottuaan ensin tuhansien onnen… Nyt, Niilo Sture, tulee sinun tehdä Ruotsinmaalle sama, minkä minä tein sinulle… sinun tulee hankkia sille pelastava onnenketju!"
"Sen lupaan… sen olen ennenkin luvannut", lausui Niilo lämpimästi.
"No, hyvä on", sanoi Fjalar laskeutuen takaisin tyynylleen, "olemme siis tulleet yksimielisyyteen siinä…! Ehkä, ehkäpä on Fjalar-ukko mennyt tässä kauvemmaksi, kuin hänen olisi pitänyt — ehkä hän on unhottanut, että Herra holhoo meitä kaikkia ja Ruotsin valtakuntaakin. Mutta ainoana ilonani tässä maailmassa on ollut hiljaisuudessa elää ja työskennellä tämän maan hyväksi; olen takonut kruunua, ja sen olen sovittanut sinun pääsi mukaan…"
Eräs munkki tuli raottamaan ovea ja viittasi Andreas-veljelle ja silloin kuului läheisestä luostarikirkosta munkkien iltahymni:
Jesu, redemtor omnium; dimitte nobis debita et da perenne gaudium! Amen! Ora pro nobis!