"Tuo iloinen Hollinger…! Sinulla on hyvää väkeä, Niilo, siitäkin on minulla ollut paljon iloa!"
"Ja nyt, juuri nyt, hylkää minut paras ystävistä, jota olen, Jumala paratkoon, ollut valmis pitämään vihamiehenäni… ja vielä jätätte minut samana hetkenä, jona olette hengellänne pelastanut minun henkeni!"
"Paras kuolema minulle, Niilo", sanoi Fjalar, "on kuolema Kaarinani pojan edestä… Voi, sinun ja sinun onnesi edestä olen pannut alttiiksi enemmän kuin henkeni! Mutta sinusta huolta pitäminen on ollut minulle suuri ilo…! Otin munkkikaapun ylleni voidakseni olla sekä sinun parissasi että kuninkaan hovissa, kun sinä sieltä erosit, ja minun siis täytyi olla useammassa paikassa. Etkä sinä ole kertaakaan pettänyt toiveitani. Sinä voitit voiton toisensa perästä, ja kun näin sinut Hirven kannella…"
"Hirven kannella!" huudahti Niilo kummastuneena. "Kuinka te… olitteko te siellä, ritari Fjalar?"
"Etkö muista perämiestä, joka puhui sinulle äidinisäsi kaulaketjusta… muistan, että Fjalarin nimeä silloin lausuttiin tai oltiin vähältä lausua!"
Niilo ei voinut kääntää katsettaan ritarista, jonka huulilla hymy yhä väreili kuin päivä kukan terällä rajuilman jälkeen.
"Oletko unhottanut Harakerin metsän, jossa olit saada surmasi puuhun köytettynä etkä päässyt viemään veljentyttäreni lähettämiä terveisiä Eerik Pukelle…!"
"Fjalar, Fjalar… kaiken tämän olette minun tähteni tehnyt…"
"Ja nyt annoin sinun kuitenkin riutua David-herran vankihuoneessa… mutta äidinisäsi kaulaketju, jonka neuloin nahkaröijyysi Eerik Puken viimeisenä yönä ja joka sinut silloin pelasti, voidaan panna vaakakuppiin minun edukseni…"
"Teidän eduksenne, sanotte… kuinka voisin teitä mistään moittia, joka olette minua seurannut ja auttanut kuin oma isäni?"