"Samassa", jatkoi ritari juotuaan, "kuului ympäriltämme askeleita, ja luoksemme tuli Bo Steeninpoika ja pari muuta Ekesjössä vierailevaa ritaria sekä muutamia asemiehiä ja Bengta-rouva. Bengta-rouva löi kämmeniään yhteen huutaen: 'kas noin pitää jalosukuinen neiti valansa ja lupauksensa!' ja isäsi menetti kaiken malttinsa kiukuissaan… ja minä, minä luulin neitoa sylissäni jo ruumiiksi, häneen koski kolaus aivan hirvittävästi…!"
"Äiti raukka!" huokasi Niilo.
"Niin, surkuttele häntä, vaikka et nähnytkään hänen kyyneliään, etkä kuullut hänen tuskaansa, etkä tiedä mitään hänen epätoivostaan, kun äidinisäsi, Sven-ritari, selitti, että hänen kihlauksensa Bo-ritarin kanssa oli purettu ja että hänen tuli antaa kätensä minulle… minulle, Niilo. Asetu minun tilaani, Niilo, ajattele äitiäsi, sellaisena kuin hän oli nuoruutensa neitseellisenä kukoistusaikana…! Tämän naisen, jonka onnen edestä olisin antanut henkeni, tulisi siis kuolla epätoivoon puolisonani. Minä pyysin ja koetin taivuttaa Bo-ritaria, puhuin Sven-ritarin kanssa, mutta turhaan. Hääpäivämme määrättiin jo. Silloin tein päätöksen, jonka olen pitänyt elämäni läpi. Menin isäsi luo ja sanoi hänelle viimeisen kerran kaikki ja lisäsin olevani valmis hengelläni vahvistamaan sanani. Ensi kiukun asetuttua sainkin hänen huomaamaan, että hänet oli kiedottu kavaliin juoniin. Täytyihän hänen myöntää, että me, äitisi ja minä olisimme nyt tarkoituksemme perillä, jos kerran olisimme halunneet häntä pettää. Onni hymyili siis taasen Kaarina Sturelle, ja minulla ei ollut enää muuta tehtävää kuin kadota, jottei Sven-ritari voisi täyttää valaansa, jonka hän ensi kiukuissaan vannoi, että tyttärensä tulisi olemaan minun. Sillä sellainen oli hänen mielenlaatunsa, että joko hänen taikka minun olisi ollut kuoleminen, ennenkuin hänen tyttärensä olisi päässyt vapaaksi taas."
"Ja te katositte, Fjalar-ritari?"
Niilo tarttui liikutuksella vanhuksen käteen. Hänen mieltään järkytti tuon miehen teon suuruus ja voima. Hänessä oli ollut rohkeutta kestää ihmisten pilkkaa ja ivaa, ainoastaan pitääkseen valansa. Hänen sydämensä oli paljon kärsinyt, surun harso verhosi hänen elämänsä pitkää tarinaa.
"Annoin pois tilani", jatkoi Fjalar, "Pyhän Kaarinan luostari Skarassa sai Hof-nimisen tilani, johon olin kerran uneksinut saavani viedä Kaarinan… ja sitten läksin avaraan maailmaan yksinäni, miekka vain seuranani. Urhollinen mies on aina tervetullut, siksi ei minullekaan jäänyt paljon aikaa surra ja miettiä omaisiani ja rakkaitani. Olin ottanut Pyhän Kaarinan mustaveljespriorilta lupauksen, että hän ilmoittaisi minut kuolleeksi. Hän tekikin niin, ja minä olin itse läsnä hautajaisissani luostarin kirkossa. Mutta ankara Sven-ritari sai jollakin tavoin vihiä, ettei kuolemani ollutkaan aivan rehellistä. Hän oli mullistaa maat ja mantereet siitä, mutta lauhtui lopulta selittäen tyttärelleen, että jos minä olin haudannut itseni luostariin, hänkin saisi tehdä samoin. Tämän sain kuulla paljoa myöhemmin palattuani pohjoiseen takaisin keisarin sotajoukosta, jossa olin taistellut turkkilaisia vastaan. Silloin olin saanut sellaisia merkkejä, että arvelin mahdottomaksi veljenikin tuntea minua enää. Tämä tapahtui viimeisessä taistelussani, josta minut korjattiin kuolleena pois, ja vasta pitkän sairauden jälkeen tulin taas voimiini. Silloin tutustuin Lybeckissä erääseen nuoreen laivuriin, nimeltä Bartholomeus Vöeth, joka oli äskettäin tullut Kalmarista. Häneltä sain kuulla yhtä ja toista kotimaasta, muun muassa että hän oli tuonut laivallaan Sven-ritarin itsensä Lybeckiin. Päätin koetella, tunsiko ritari minua, mutta hän ei tuntenut, ja silloin juttelin hänelle taisteluistani turkkilaisia vastaan, ja taivutin Bartelin kertomaan, että Fjalar ritari oli ollut hänen laivallaan, mutta oli hukkunut matkalla Lybeckistä Kalmariin. Annoin hänelle vielä miekkanikin, että hän antaisi sen Sven-ritarille muistoksi. Ritari sydäntyi tästä tiedosta kamalasti ja vannoi hirveitä valoja kostaakseen Pyhän Kaarinan prioriparalle. Vuodet olivat kuitenkin lieventäneet hänen vanhaa suuttumustaan, ja kun Bartel antoi hänelle viimeisen tervehdykseni ja selitti, että kaikki oli silloin tapahtunut minun tahdostani, niin hän leppyi."
"Äidinisäni ei kaiketi sillä kertaa lähtenyt pyhään maahan, jossa hän kultaketjun sai?"
Ritari pudisti päätään ja viittasi munkkia antamaan hänelle voimistavaa juomaansa.
"Ei, ei… se tapahtui paljoa ennen!" sanoi hän sitten.
"Tiedän vähän siitä asiasta!" virkkoi Niilo, "eräs miehistäni, joka on ennen palvellut Herman Bermania, on kertonut Rodenbergin kuolemasta Söderköpingin edustalla ja mitä hän sanoi teille kuollessaan. Hän on siitä alkain epäillyt, ettette ole se, miksi olette itsenne ilmoittanut… Hollinger on samoin…"