Hän näytti miettivän, miten parhaiten alottaisi. Silloin koki Niilo auttaa häntä viittaamalla nimeen, joka oli smaragdisydämen toisella puolella, lausuen:
"Tämä on siis teidän nimenne, ritari?"
"Fjalar Orminpoika on nimeni, ja Kaarlo Orminpoika oli veljeni, sekä Kaarina-kuningatar veljentyttäreni. Hän oli ainoa, joka on nähnyt lävitseni… Osasin kuitenkin helposti saada hänet uskomaan, että olin vaan eräs hänen setävainajansa ystäviä… Se tapahtui silloin, kun sousin hänet lahden yli Fågelvikiin hajottaen pilven hänen ja hänen lemmittynsä väliltä… Siitä alkain piti hän minua setänsä ystävänä, kunnes hän lähti pois tästä maailmasta; silloin vasta ilmoitin hänelle olevani, kuten hän oli aavistanutkin, hänen setänsä, Fjalar Orminpoika."
"On ihmeellistä, mitä puhutte, ritari Fjalar, ja mielelläni kysyisin teiltä, jos teille soveltuu siihen vastata, miksi olette salannut nimenne, ja miksi äitini muiston…"
"Sen kerron nyt, Niilo!" keskeytti ritari, kohottaen kättään merkiksi, ettei Niilo jatkaisi, "sen kerron sinulle nyt. Minä rakastin äitiäsi lapsuuden vuosista asti, ja minä elin kerran toivossa saada viedä hänet morsiamenani talooni, joka oli Itägöötanmaalla… Mutta minä olin liian vanha; olin kyllä monta vuotta hänen isäänsä, Sven-ritaria, nuorempi, mutta olin myöskin monta vuotta vanhempi kuin Sven-ritarin tytär. Neito rakasti minua, mutta ei sulhasenaan, vaan vanhempana ystävänään. Siinä tarkoituksessa hän antoi kerran minulle Ekesjössä tämän koristeen muistoksi itsestään. Olimme sen suuren tammen alla lahden toisella puolen. Mitä tunsinkaan sinä iltana…!"
Huokaus keskeytti hänen puheensa, ja ikäänkuin itse kiiruhtaakseen tämän muiston ohi lisäsi hän:
"Samana iltana hän antoi sydämensä isällesi, herra Bo Steeninpojalle! Äitisi rakasti häntä, näet, hän oli nuori ja kaunis, ja ymmärrät, miltä minä silloin näytin. Mutta pahat silmät vartioivat neitoa ja hänen onneaan… sinäkin olet kerran nähnyt ne silmät; ne olivat Bengta-rouvan silmät, hänen, josta sitten, kun kaikki hänen elämänsä teot olivat maahan luhistuneet ja tyhjiin rauenneet, tuli pyhä nunna…"
"Bengta-rouvako, joka tahtoi saada äidinisäni kaulaketjun vaikka murhan hinnalla?"
"Niin!… Hän tunsi jo silloin tämän kaulaketjun — äidinisäsi oli luultavasti laskenut hänen kuultensa jonkun varomattoman sanan, ja hän oli itsekseen määrännyt äitisi jollekin veljistään, joka siis kerran pääsisi ketjun omistajaksi ja sitten lopulta Ruotsin kuninkaaksi. Hän sai jo juonitelluksi niin, että isäsi oli hylkäämäisillään Kaarina-neidin ja heittämäisillään häpeää ja lokaa äidinisäsi perheen yli. Niin, samana iltana, jona hän ja Kaarina olivat vannoneet uskollisuutta toisilleen, olin minä metsästämässä Ekesjön metsässä, ja tietämättä, mitä talossa oli tapahtunut, palasin saaliineni kotiin. Silloin tapasin tuon viehättävän immen, joka lauleli metsässä haaveksien rakkaudestaan ja onnestaan, ja silloin kääntyi kohtauksemme siksi, että hän antoi smaragdisydämen minulle muistoksi onnellisimmasta päivästä elämässään, ja minä suljin hänet ylen onnellisena rintaani vasten… Antakaa minulle vahvistavaa yrttikeittoanne, hurskas Andreas isä… huomaan, että voimani heikkenevät, ja tahdon saada kertomukseni loppuun, ennenkuin lähden pitkälle taipaleelleni…!"
Munkki meni takan ääreen. Siellä oli eräs malja, josta hän antoi haavoitetun ritarin juoda.