Katsahtaessaan ylöspäin kohtasi Niilo ritarin katseen, ja kului hetkinen, ennenkuin hän huomasi ritarin häntä katselevan. Silloin hän laski smaragdisydämen kädestään lausuen:
"Olette nukkunut hyvin kotvasen, ritari!"
"Miksipä en, kun te olette ritarivartijanani?" vastasi vanhus lisäten, "kiitän teitä siitä, Niilo, hetkeni on tullut, tunnen sen hyvin, ja minä iloitsen, että te olette luonani, niin voin viedä teiltä terveiset äidillenne! On Herran armo, että saan niin kuolla… teidänkin läsnäolonne, hurskas Andreas isä, on Herran armo… Minä en kuole myrkystä, kuten vanha herranne, arkkipiispa Olavi kuoli."
Niilo katsoi vanhaa harmaaveljestä, jonka kalpeat, kuihtuneet kasvot näkyivät leimuavine silmineen munkkipäähineen alta. Hän nyökkäsi myöntävästi ritarin puheen johdosta, ikäänkuin sanoakseen: niin, minä olin hurskaan arkkipiispan kansleri, enkä ole unhottanut, että hän kuoli myrkystä! Mutta munkista kääntyi Niilo taasen ritariin, joka oli nyt itse ottanut smaragdisydämen käteensä ja katseli Kaarina Sturen nimeä.
Syntyi pitkä äänettömyys. Niilo ei tahtonut kysyä, ja ritari näytti vaipuvan muistoihinsa, ja hänen suuriin silmiinsä syttyi säde nuoruuden hehkua.
Päästyään vihdoin irtautumaan muistoistaan katsoi hän kyyneltynein silmin Niiloon.
"Tämä oli äitisi oma, Niilo!" sanoi hän kohottaen smaragdia.
"Olen arvannut sen!" sanoi Niilo, joka ei tahtonut sopimattomalla kummastuksella vaikuttaa ritariin ja siten vaatia selitystä.
Mutta ritari näytti ikäänkuin lukevan hänen ajatuksensa ja lausui:
"Se on ainoa muistoni hänestä, ja sitä olen kantanut yhtä uskollisesti kuin olen pitänyt valani pysyä kuolleena maailmalta. Nyt, kun olen toisen elämän kynnyksellä, voin puhua, etten menisi hautaan sillä tiedolla, että Kaarina Sturen pojalle on jäänyt muistoni sumennettuna."