Vuoteen vieressä istui herra Niilo Sture, ja nukkuvan jalkain kohdalla seisoi munkki seuraten tarkasti kaikkia vaihdoksia sairaan kasvoilla, joilla jo näkyi kuoleman kalpeus.
Niilon kädessä oli eräs kultaan istutettu smaragdisydän, joka riippui hienoista kultavitjoista viheriän ritarin kaulassa. Niilo katseli sitä surumielisin katsein; sen toisella puolen oli piirrettynä: Kaarina Sture, toisella: Fjalar Orminpoika. Katseltuaan kauan korua ja noita nimiä, kääntyi Niilo kysyvin katsein munkkiin päin.
Tämä kuiskasi nyökäten:
"En tiedä, mistä ritari on tuon kalliin kalun saanut, se vierähti näkyviin hänen viheriän ihokkaansa alta, kun eilen rupesin hänen haavaansa hoitamaan."
"Mitä hän sanoi?" kysyi Niilo.
"Ei mitään! Hän tavotti vaan kiivaasti kapinetta kädellään, ikäänkuin kätkeäkseen sen, mutta sitten hän hymyili heittäen sen, ikäänkuin ajatellen, että nyt oli jo yhdentekevää, näkikö sitä ken tai oli näkemättä."
Niilo katsahti tällöin tutkivasti munkkiin, joka lisäsi:
"Ritarin hetki on tullut… hän ei elä iltaan asti!"
Niilo piti yhä smaragdisydäntä kädessään katsellen äitinsä nimeä, jonka kultakirjainten lumoava loisto veti hänet kauas mukaansa levittäen hänen eteensä lapsuudenajan kukkaiset nurmet, jotka olivat viheriät kuin smaragdi hänen kädessään ja joilla hänen äitinsä hymyili hänen ja hänen sisartensa leikeille. Suloinen muisto on aurinko, joka voi kesken surujakin kirkastaa ihmisen kasvot; niin levisi Niilo Sturenkin suruisille kasvoille nyt ilonhohde, joka sitten muuttui mitä syvimmän kaihon tunteeksi.
Juuri silloin avasi nukkuva silmänsä, hiljaa, ihmetellen, ja hänen katseensa sattui ensimmäiseksi Niiloon ja smaragdisydämeen, ja silloin vanhus hymyili mitään lausumatta.