ENSIMMÄINEN OSA.
Akselinpojat.
I.
Viheriä ritari.
Oli aamu, päivää jälkeen kuin Niilo Sture oli kohdannut Kettil-piispan ja vaikuttanut sekä tulollaan että esiintymisellään ratkaisevan käänteen pakoon ajetun kuninkaan asiassa. Aurinko nousi loistavana ja kirkkaana, taivas oli ihka pilvetön, leppoisat kevättuulet lehahtelivat yli maiden ja vesien ja ensimmäiset leivoset visertelivät aamulaulujaan.
Talonpoikaisjoukko oli jo edellisenä iltapäivänä lähtenyt Tukholmaa kohden, ja Kettil-piispa sekä muutkin herrat olivat lähteneet kaupungista edistääkseen ja jouduttaakseen eri maakunnissa vapautustyötä.
Senvuoksi oli Enköpingin kaupungissa nyt niin tavattoman hiljaista, ja kun kaupungin kolmessa kirkontornissa ruvettiin aamukelloja soittamaan, tuntui kuin kellojenkin ääni olisi saanut runsaammalta tilaa vapaammin kaikuakseen. Ja aurinko kultasi tornien korkeita huippuja loistaen metalliristeillä ja kirjoittaen joka ikkunanruutuun tulikirjoitustaan Jumalan kunniasta, rakkaudesta ja armosta.
Yksi sen säteistä tunkihe harmaaveljesluostarin pienistä ruuduista sisään valaisten eräitä vanhoja kasvoja, joiden vaot ja monet arvet kertoivat, ettei niiden omistaja ollut itseään säästänyt maailman meteleissä.
Ne olivat viheriän ritarin kasvot.
Hän makasi rauhallisena, ikäänkuin nukahtaen hyvin käytetyn työpäivän jälkeen. Mutta kasvot olivat kalpeat kuten vuoteen valkeat liinat, ja väliin hänen rintansa korisi ja kasvot vavahtelivat, ikäänkuin hän olisi unessaankin tuntenut kipuja, vaikka hymy oli yhä vieläkin hänen huulillaan. Auringonsädettäkin näytti tämä hymy suuresti miellyttävän, se sulautui sen kanssa yhteen, että olisi melkein luullut juuri tuon kultaisen säteen synnyttäneen hymyn noille kalvenneille huulille. Ehkä oli Jumala lähettänyt auringon säteitten kanssa taivaasta pieniä enkeleitä viihdyttämään ja rauhoittamaan ijäkkään taistelijan unta. Ainakin levisi pian rauhan ja sovinnon ilme hymyilevältä suulta koko kasvoille.