"Mitä aiotte?" kysyi kuningas keskeyttäen selitystään. Hänellä olikin vaan Niilo yksin kuulijana, sillä Iivari herra ja Magdalena neiti olivat tietysti kahden erillään heistä, "mitä, Iivari herra, aiotteko nyt heti ruveta kaskettamaan ja panemaan minun suunnitelmaani toimeen?"
"Aion!" vastasi ritari reippaasti, "niin aion, kuningas. Luulen kuitenkin, että saamme kohta ruveta laatimaan puutarhoja toisaalla, teille paremmin soveliailla paikoilla kuin täällä!" Tätä sanoessaan hän sytytti nuolen päässä olevan pallon, jännitti jousta ja ampui suoraan ylöspäin.
Palava pallo nousi suhisten korkeuteen loistaen punaisella valolla. Tämä muistutti oitis Niilo Sturen mieleen harmaan haukan, joka vei kaulaketjun mennessään. Hän lausui:
"Jos täällä olisi nyt ollut harmaa haukka, emme olisi tarvinneet niin paljon vaivaa nähdä tuota varten."
Mutta nyt oli kuin nuoli palavine palloineen olisi sattunut kuninkaaseen itseensä. Hänen kasvonsa kävivät tuhkaharmaiksi ja hän kääntyi äkkiä toisaalle. Iivari herra ja kuninkaantytär olivat kääntyneinä rantaan päin eivätkä siis huomanneet sitä, mutta Niilo riensi kiireesti hänen luokseen luullen äkkinäisen pahoinvoinnin häntä kohdanneen. Kummakseen huomasi hän kuitenkin, että kuningas tarvitsi nyt vähemmin kuin koskaan hänen apuaan. Hän näytti melkein pikemmin haluavan sysätä häntä luotaan, vaikka hän heti seuraavana hetkenä ojensi hänelle kätensä ikäänkuin korjatakseen epäystävällisyyttään, saamatta kuitenkaan sanaakaan suustaan.
"Menkäämme nyt rannalle!" huusi Iivari Akselinpoika, joka oli ruvennut neidon kanssa kiipeämään kalliolle, "menkäämme rannalle, niin saanemme nähdä, että nuoleni on saanut jotakin aikaan."
Tämä keskeytti suotuisalla tavalla kuninkaan tuskallisen mielialan, jonka valtaan hän oli nähtävästi joutunut. Niilo ojensi hänelle kätensä, jota hän ei kuitenkaan näyttänyt aluksi tahtovan ottaa vastaan. Sitten he menivät rannalle.
He eivät olleet vielä tulleet kauaksi, ennenkuin näkivät uhkean laivan pistävän näkyviin erään kallion takaa. Mastot välkkyivät kuin kultaiset ja purjeet paistoivat auringossa kuin hienoin silkki.
"Se on Joutsen, Iivarin laiva!" huusi kuninkaantytär iloisella ihastuksella isälleen.
Tämä oli seisahtunut laivan nähtyään, ja hän silmäili mielihyvällä kaunista näkyä. Hän riensi rantaa alas ja antoi nyt mielellään Niilon tukea itseään vaarallisella kalliopolulla.