"Niin, se on minun laivani!" sanoi Iivari herra kuninkaan tultua rannalle, "ja minä kutsun teidät, Kaarlo kuningas, vieraakseni Joutsenelle. Se tulee Turusta, ja jos veljeni kokilla on hiukkaakaan omanarvontuntoa lihavassa ruumiissaan, niin luulen voivani tarjota kuninkaalle kuninkaallisia herkkuja!"
Kuningas hymyili varsin tyytyväisenä.
Laivasta laskettiin vene vesille, ja kullalla ommeltu matto, jolla oli peitetty penkeillä, ja veneen perässä olevat tyynyt loisti kuin komea kukka auringonpaisteessa.
Kuninkaantyttärelle tämä oli kuin unennäköä. Hän katseli pieniä aaltosia, jotka välähtelivät lahdella yhdistyen toisiinsa ja vaihtaen muotoaan, pysyen kuitenkin yhä samana säihkyvänä sädevyönä raittiin meren kirkkaalla selällä. Tämä vaikutti neitoon aivan ihmeellisesti, hänestä tuntui kuin olisi ollut taikamaailmoissa. Meri, joka oli nyt niin rauhallisena, mutta joka kuitenkin voi pauhata vuorenkorkuisissa aalloissa, oli neidon kaltainen, jonka nuoruuden riehakas veri on asettunut auringon lämpimän suudelman vaikutuksesta. Ja kuinka kernaasti hän kuitenkin uhrasi vapautensa hehkuvalle rakkaudelleen, ja mitä oli merenneidon sulhanen, joka ei milloinkaan tullut häntä sen lähemmäksi vaan kulki yhä rataansa taivaalla silmäten vaan alas rakastettuunsa, — mitä se oli hänen ritarinsa, Iivari Akselinpojan rinnalla?
Mutta samassa katosi säteilevä kultavyö, ja aaltoset kävivät korkeammiksi, tummemmiksi. Oli tukahuttavan kuuma iltapäivä, ja juuri venheen rantaa lähestyessä nousi taivaalle uhkaava ukkospilvi peittäen auringon, ja samassa kuului kumea jyrähdys.
Iivari herran katse synkkeni yhä, ja suuret, raskaat sadepisarat, joita alkoi samassa putoilla, eivät olleet omiaan poistamaan hänen pahaa tuultaan. Kuningas huomasi sen ja ehdotti, että syötäisiin päivällinen linnassa, mutta siihen ei Iivari herra mielellään suostunut laivalla valmistettujen herkkujen vuoksi.
"Joutsenella aterioiminen tällaisella ilmalla, kuten nyt näyttää tulevan", sanoi silloin Niilo herra, "ei tulle kovinkaan hupaiseksi. Jos siis sallitte minun antaa neuvoa, niin ehdottaisin, että antaisitte noutaa koko aterian sekä veljenne kokin laivalta linnaan, Iivari herra!"
Tämän ehdotuksen hyväksyivät kaikki, ja veneen palatessa takaisin laivalle läksivät kuningas tyttärineen ja molemmat ritarit linnaan. Ukkonen alkoi jylistä yhä lähempänä, ja salamat leimahtelivat tummalla taivaalla. Pian saapui myöskin kaksi venettä rantaan, ja reippaat palvelijat kantoivat maukkaan aterian linnansaliin, jonka pöytä kohta notkui hopean ja kullan ja kaikenlaisten ruokain ja juomain painosta.
Lopuksi saapui eräs ritari yhtä loistavassa puvussa kuin Iivari-herrakin. Se oli hänen veljensä, mahtava Eerik-herra. Kuningas astui hymyillen häntä vastaan, ja ritari vastasi tervehdykseen kohteliaasti ja ylevästi, kuten häneltä sopi odottaakin.
Lyhyen, sisällöttömän keskustelun jälkeen istuttiin pöytään. Aluksi vallitsi seurassa hieman painostava mieliala, johon oli syynä osittain ukonilma, joka juuri nyt puhkesi rankasti sataen täyteen voimaansa linnan kohdalla, osittain se äkkinäinen muutos, joka nyt oli tapahtunut kuninkaan ja näiden ritarien keskinäisissä suhteissa. Jokainen seurassa olija tunsi sitä itse kohdastaan. Mutta mikäli aika kului, katosi kankeus puheesta ja käytöksestä, ja keskustelu muuttui lämpimäksi ja suoraksi.