Eerik-herra puhui Ruotsin tilasta arkkipiispa-valtionhoitajan aikana, huomauttaen, kuinka omituista lopultakin oli, että Ruotsin kansaa oli pappi hallitsemassa, ja kuinka oikeassa kansa oli huutaessaan, ettei valtakunta ollut mikään papintila. Kuningas yhtyi siihen, ja siten johduttiin vähitellen nykyoloista tulevaisuuteen.
Siinäkään ei syntynyt erimielisyyttä. Molemmat veljekset, Eerik-herra ja kuninkaan vävy, etenkin jälkimmäinen, puhuivat innokkaasti siitä, että muutos täytyi tapahtua. Kuningas myönsi sen. Hän oli nyt rohkeampi sekä viinin vuoksi että siitä syystä, että mahtavat Akselinpojat olivat nyt häneen yhdistettyinä.
Niilo Sture oli harvasanainen. Hän pysyi koko ajan vaan tarkkaavaisena kuuntelijana, kun ei saanut johdatetuksi puhetta toisille aloille. Eerik-herra ehkä huomasi tämän tai hänen tarkoituksensa oli saada Niiloa ottamaan tehoisammin keskusteluun osaa; hän kääntyi hänen puoleensa täytetty malja kädessään ja lausui:
"Te olette niin harvasanainen, ritari Niilo… luulen kuitenkin, että tekin olette saanut maistaa tarpeeksi arkkipiispan hallitusta toivoaksenne sitä loppuun?"
"Olenpa kyllä", vastasi Niilo, "olen siinä asiassa samaa mieltä kuin tekin!"
"Tahdon sanoakin teille, että saatte luottaa minuun, herra Niilo!"
Hän puhui kuin mies, joka tietää olevansa sekä vallaltaan että arvoltaan etevämpi, ja tuskinpa hän olisi niin auliisti luvannutkaan apuaan, jos olisi arvannut pitää pöytäkumppaniaan kilpailijanaan. Niilo ei ruvennut heittämään umpimielisyyttään, vaikkei Eerik-herran alentuvainen huomaavaisuus ollutkaan hänelle aivan mieleen.
"Rehellinen kiitos hyvästä lupauksestanne, herra Eerik", sanoi hän, "joko sitten puhunette vaan yleisesti, tai tarkoitatte jotakin erityistä asiaa!"
"Jälkimmäistä, herra Niilo… tietysti jälkimmäistä!"
"Mitä nyt… ette ole minulle siitä puhunut mitään, herra Niilo!" lausui kuningas. "Uhkaako teitä joku vaara vai…?"