Kuninkaan katse osoitti sekä kummastusta että levottomuutta, ja hänen äänensä oli epävarma ja vapiseva, kuin hän olisi pelännyt kuulla vastausta.
"Hänen armonsa arkkipiispa", vastasi Eerik-herra, "on manannut Niilo-herran eteensä… Siitä ymmärrätte, Kaarlo-kuningas, kuinka valtakunnan laita on, varsinkin kun jokainen tietää, ettei arkkipiispa lähetä sellaisia viestejä leikin ja pilan vuoksi."
"Niin on kuin herra Eerik sanoo", virkkoi Niilo. "Jöns-arkkipiispalta ei minulla liene odotettavissa muuta kuin pahaa."
"Hm!" huokasi kuningas ikäänkuin sanoakseen: "Niilo parka, Niilo parka!"
"Minua ihmetyttää kuitenkin, Eerik-herra", jatkoi Niilo, "että te tiedätte sen?"
"Minä tiedän sen", sanoi tämä, "ja tiedän senkin, että arkkipiispa on kauheasti vihastunut siitä, että olette häntä välttänyt."
"Soo-o… hän antaa siis minulle enemmän kunniaa kuin luulinkaan."
Eerik-herra heitti läpitunkevan silmäyksen Niiloon, mutta huomatessaan, että se oli ritarille vaivaksi, teki hän käänteen lausuen:
"Luulen kuitenkin, että Eerik Akselinpoikakin jotakin voi Ruotsin valtakunnassa, ja saatte luottaa minuun, Niilo Sture, saatte luottaa minuun. Jos, kuten arvaan, aiotte noudattaa arkkipiispan tahtoa ja mennä hänen puheilleen, niin tarjoudun teille seuralaiseksi, tässä on käteni siitä, herra Niilo!"
Niilo tarttui tarjottuun käteen ja kiitti. Mutta se ei kuitenkaan tapahtunut niin lämpimästi kuin Eerik-herra olisi toivonut. Ritarin koko käytöksessä oli jotakin vaiteliasta. Mutta kuningas nyökkäsi ystävällisesti Eerik-herralle ikäänkuin kiittääkseen häntä avusta, jota hän tarjosi rakkaalle Niilo Sturelle.