"Jalo sukulaiseni, joko puhumme siitä tänään tai huomenna, emme. kuitenkaan tulle mihinkään tulokseen… Kääntykää Eerik-herran puoleen, hän eikä kukaan muu voi sen tehdä ja hän siihen kykenee! Tulkaa hänen ystäväkseen ja auttakaa häntä, niin luulen, että jotakin saadaan aikaan meidän ja Ruotsimme parhaaksi."
Salama lennähti Niilo Sturen silmistä.
"Kenen puoleen käännyn sitä työtä varten, jonka olen ottanut tehdäkseni, siitä pidän itse huolen, Kaarlo-kuningas… Sanokaa siis varmasti, mikä on tahtonne, sillä huomenna minun täytyy lähteä Raseporista."
"Älkää suuttuko, Niilo… ottakaa minusta oppia. Minäkin tunsin kerran vallan ja voiman suoniani paisuttavan, ja luulin heiluttavani Ruotsin kruunua miekkani kärjessä… Voi, kuinka petyinkään!"
"Te unhotitte aina tärkeimmän, kuningas… Te unhotitte Ruotsin rahvaan. Jos muistatte, sanoin teille kerran, että siinä juuri oli teidän kuninkuutenne tuki."
"Niin, olette oikeassa, Niilo… Olette oikeassa, älkää suuttuko minuun… Niitä sanoja olen muistava testamentissani, jos milloinkaan sitä loppuun kirjoitan… Mutta nykyoloissa on parhainta, että käännytte Eerik-herran puoleen, ellei hän voi sitä tehdä, ei sitä voi tehdä kukaan!"
Sitten jätti kuningas Niilon astuen tyttärensä ja molempain
Akselinpoikain luokse.
Silloin ilmestyi Niilo Sturen kasvoille surumielinen hymy. Tuollainen horjuvaisuus, tuollainen sokeus omaa todellista etuaan kohtaan ei voinut herättää hänessä muuta kuin sääliä. Se oli ajattelematonta leikkimistä pohjattoman kuilun reunalla, mutta lapsella, joka siinä leikki, oli harmaat hapset. Siinä kasvava kukka oli Ruotsin kruunu, mutta jokainen voi hyvin nähdä, ettei hänen kätensä milloinkaan sitä saavuta.
Viheriän ritarin sanat muistuivat Niilon mieleen ihmetyttäen häntä totuudellaan. Kaarlo-kuninkaasta ei enää ollut. Mutta Niilon mieleen tuli tänä hetkenä hänen hurskaan vaimonsa kuva ilmielävänä, ja hänen sanansa kaikuivat ritarin korvissa. Heikkoa kuningasta, joka ei jaksanut itseään kannattaa, voi vahva ja uskollinen käsi johtaa, ja tässä täytyi johtaa vasten tahtoaankin. Ei hän ollut milloinkaan voinut niin selvästi nähdä kuninkaanvallan ja rahvaanvallan eroavaisuutta kuin nyt, ja hänen vuosia kestäneet mietteensä muodostivat nyt täydellisen soinnun.
Hän ottaa viedäkseen rahvaan avulla Ruotsin asiaa eteenpäin joko voittoon tai kuolemaan. Ja kun kerran hänen kädessään on Ruotsin kohtalo, niin saa Kaarlo-kuningas kuolla sen tiedon rauhoittamana, että Ruotsi saattoi elää itsenäistä elämää itse valitsemansa kuninkaan johdolla.