"Niin, herra Niilo… Aion puhua Ruotsin puolesta Ruotsin herroille ja miehille, ja jos he kuuntelevat puhettani, kuten syystä otaksun, ei Jöns-arkkipiispalle jää muuta valittavaksi, kuin antaa oikeuden olla oikeutena, lain lakina! Mutta teidän tulee luottaa minuun, haluan lukea teidät ystäväkseni, kuten veljenikin tekee!"
"Jos tarkoitatte Ruotsin parasta, on luottamukseni teillä, hera Eerik, muuten ei!" vastasi Niilo.
"Kätenne, ritari!" huudahti Eerik tulisesti, "meistä tulee kuitenkin lopuksi ystävät!"
Niilo tarttui hänen käteensä, ja sitten he erosivat. Seuraavana päivänä ratsastivat he rinnakkain Raseporista, ja parin päivän perästä olivat he laivalla purjehtien Pohjanlahden ja Ahvenanmeren yli Tukholmaan.
XIII.
Niilo Sture ja arkkipiispa kohtaavat toisensa.
Tukholman linnassa oli arkkipiispa Jöns. Oli eräs syyskuunpäivä 1466, oikea syyspäivä, synkkä ja myrskyinen. Sade pieksi pieninä, mutta sitä itsepäisempinä ja kiusallisempina pisaroina ikkunoita ja olo tuntui raskaalta ja tukalalta.
Arkkipiispaan ei kuitenkaan näyttänyt voivan mikään ulkomaailman vaikutuksista tehoa. Hän istui isossa nojatuolissaan suuren takkavalkean ääressä, toinen jalka heitettynä toisen yli, ja kasvoillaan omituinen, selittämätön hymy. Hän katseli liekkien liehuntaa, hänen oikean kätensä etusormi liikkui kuin tajuttomasti puolikehässä hänen polvellaan, jota peitti kallis, violavärinen, sopulinnahalla sisustettu nuttu. Hänen ylpeäin, mutta synkkäin ja kylmäin kasvojensa pääsävy oli itseensä tyytyväisyys, ellei se ollut hymyn synnyttämä. Mutta sen takaa loisti käskevää uhkaa, itsekylläistä levollisuutta, joka johtui todellisen mahtavuuden tiedosta. Hän muistutti aarteitaan vartioivaa lohikäärmettä, joka istuu vuorella päivänpaisteessa nauttien toisella silmällään kultiensa loistoa, jotka on levittänyt kätköistään vuoren laelle, ja toisella silmällään vaanien, rohkenisiko kukaan tulla ryöstämään häneltä niitä.
Eräs asepoika tuli ulommasta huonesta käyden pehmeää mattoa myöten herransa luokse. Tämä katsahti ylös, odottaen vastausta kysymättä.
"En ole voinut löytää häntä!" sanoi asepoika ja lisäsi hetkisen kuluttua, "mutta jos niin tahdotte lähden ratsastamaan hänen vastalleen…"