"Mihin ratsastaisit sitten?" kysyi arkkipiispa.
"Eteläänpäin, herra… Kaarlo Ragvaldinpoika näki hänet siellä eilen!"
"Ei, ei", sanoi arkkipiispa, "ei ole tarpeen."
Poika läksi, arkkipiispa-valtionhoitaja näytti taasen nauttivan samaa tyyntä kaikista huolista vapaata hetken lepoa, kunnes ovi avattiin ja huoneeseen astui tummiin vaatteisiin puettu kumarainen, yskivä mies. Hieno käden vavahdus ainoastaan ilmaisi, että umpimielisen prelaatin sisässä tapahtui jotakin.
Tulija oli Helmich-kaniikki.
"Te tulette Nyköpingistä, Helmich… mitä uutta sieltä?" kysyi arkkipiispa nyökäten alentuvasti uskotulleen.
Tämä katsahti hieman kummastuneena herransa kellankalpeisiin, vakoisiin kasvoihin koettain samalla turhaan ehkäistä kiihkeätä, vaivaloista yskänpuuskaa.
"Tulen Nyköpingistä, kunnianarvoisa isä Jumalassa, arkkipiispa!" sanoi hän, "olen ollut siellä teidän asioillanne… Mikäli voin suuressa yksinkertaisuudessani havaita, käypi maitten yli tuulenpuuska… se voi ehkä loppua ja vaieta, mutta se voi myöskin kasvaa myrskyksi. Tiedän tosin kyllä, että te olette kaikkea vastaan vahvistettu, ettei mikään voi teitä hämmästyttää. En mahtane sen vuoksi olla teille vaivaksi turhanpäiten. Sitten Kettil-piispan kuoleman, Jumala hänen sieluaan armahtakoon, olette te yksin herrana Ruotsin valtakunnassa!"
"Ymmärrän, mitä tarkoitatte, Helmich, mutta uskokaa minua", lausui arkkipiispa, "en voinut mitään siinä asiassa tehdä, käsitätte sen itsekin. Sitä piispanistuinta ei voitu ottaa Henricus Tidemannilta, hän oli siihen kuin itsestään oikeutettu…"
"Mikäpä on teille mahdotonta, kunnianarvoisa isä Jumalassa, teille, joka olette arkkipiispa ja maan ruhtinas samassa persoonassa?" keskeytti Helmich happamen imelästi hymyillen, ja hänen äänensä osoitti tarpeeksi, kuinka herkkänä tämä asia oli hänen sydämellään.