Arkkipiispa ei puolestaan suuttunut siitä epäluottamuksesta hänen hyvään tahtoonsa, joka kaniikin puheeseen ilmeisesti sisältyi, minkä voi selittää siten, että hän nyt tarvitsi apulaistaan. Niin sen Helmichkin selitti ja sovitti puheensa sen mukaan antamatta arkkipiispan valtaavan tyvenyyden ja järkähtämättömän varmuuden häiritä itseään.
"Huomaan", sanoi arkkipiispa, "etten voi poistaa epäilyänne… Mitä sanotte Vexiöstä?"
"Vexiöstäkö…?" kysyi kaniikki epäröiden.
"Niin, Helmich, Vexiön piispanistuin on tyhjänä Laurentius
Mikaelinpojan jälkeen, sain eilen siitä kirjeen tuomiokapitulilta…
Mitä sanotte, haluatteko ruveta hänen seuraajakseen?"
"Pitääkö Helmichin vastata siihen kysymykseen arkkipiispa Jöns
Pentinpojalle?"
"Hyvä, hyvä, Helmich… asia on siis päätetty… Siellä ei tiellänne ole ketään, siellä on puoltolauseeni tepsivä, sinne te tulette piispaksi!… Oletteko tyytyväinen, Helmich, vai tahdotteko odottaa?"
"Siihen voin parhaiten, kunnianarvoisa isä Jumalassa, antaa vastauksen teille ollessani Vexiön piispana."
"Saatte itse laatia siitä kirjeen tuomiokapitulille, niin pääsette kaikista epäilyistänne!… Nyt tehkäät minulle selvää siitä pienestä tomupilvestä, jonka luulette voivan myrskyksi paisua."
"Ja syöstä kumoon suurimman ja mahtavimmankin rakennuksen… Niin, kerron siitä kohta. Pelkään vaan, ettette ylhäiseltä paikaltanne katsoen, arkkipiispa, ehkä oikein usko, että vähäpätöinen tuulenpuuska, joka kiitää vuoren juurella ikäänkuin piiloiten pöllyttäen tiellään olevaa tomua, voi mitään vaaroja tuottaa. Silloin on varoitukseni turha."
"Niinkö luulette, Helmich?… No, antakaa kuulua sitten, mitä siinä tuulenpuuskassa on!"