Arkkipiispa oli kotvasen vaiti ja lausui sitten:
"Huomenna kello 8 Bykirkon sakaristossa!"
Hovimestari meni, ja arkkipiispa viittasi Helmichille haluavansa olla yksin, mutta muutti äkkiä aikomustaan sekä astui kaniikin luo tarttuen hänen käteensä.
"Kyllä me toistemme kanssa sovimme, Helmich… meidän kohtalomme ovat niin lähellä toisiaan, että toisen onni on toisenkin onni, ja toisen tuho on toisenkin tuho!"
Sitten he erosivat siltä päivältä.
Seuraavana päivänä asettui rannassa laivasillalla ainakin sata hyvin varustettua asemiestä kiiltävissä haarniskoissa riviin erään isomman laivan eteen. Kerääntyi paljon kansaa katsomaan, mitä oli tekeillä, kun niin paljon miehiä nousi maihin. Kauan ei kuitenkaan tarvinnut olla siitä epätiedossa, sillä pian astui laivasta rannalle kaksi kaikille hyvin tuttua miestä, nimittäin herra Eerik Akselinpoika ja herra Niilo Sture. Kaupunkiin oli levinnyt huhu, että ritarit tulivat ilmoittamaan vihatulle arkkipiispalle, lakkaavansa häntä tottelemasta, eikä muuta tarvittu panemaan puolen Tukholmaa liikkeelle.
Kansajoukko lisääntyikin yhäti joka askeleella ritarien käydessä. Ritarien heiluvat kypäritöyhdöt näkyivät korkealla yli asemiesten kiiltäväin rautaverhojen heidän kulkiessa lähimmän rantaportin kautta Isolletorille ja sieltä Bykirkolle, joka oli niinikään tullut väkeä täyteen. Täällä kansa kuitenkin pettyi, sillä ritarit menivät sakaristoon, ja miehistä jäi toinen puoli kirkonoven eteen, toinen puoli asettui sakariston ulko-ovelle.
Siellä istui ylempien ja alempien pappien ympäröimänä, vierellään dominikaanien priori ja fransiskaanein guardiaani, arkkipiispa Jöns koko kirkollisessa komeudessaan, yllään kaapu ja kädessään arkkipiispansauva. Hän oli ylpeänä ja juhlallisena, kankeana ja luoksepääsemättömänä kuin kohtalo itse.
Niilo Sturen esiintyminen oli tyyntä ja rohkeamielistä, ennen kaikkea arvokasta, ja omituinen sisäisen tasapainon ilme antoi hänen avomielisille, jaloille kasvonpiirteilleen sellaisen ylevyyden, joka veti kaikkein huomion puoleensa. Eerik-herrakin oli esiintymiseltään Niilo Sturen arvollinen seuralainen. Mutta vaikka hän oli tässä varsinaisena turvana, joten häntä olisi oikeastaan tullut pitää päähenkilönä, oli kansa kuitenkin toista mieltä.
"Olette kutsunut minua, arkkipiispa Jöns", sanoi Niilo-herra, kun huoneessa oli tullut hiljaisuus, "ja minä olen totellut kutsumustanne, mitä tahdotte?"