"Helmich… te unhotatte, ken olette!" keskeytti arkkipiispa jääkylmästi. "Muistakaa, että elätte armoelämää, että minä voin koska haluan kukistaa, musertaa teidät!"
"Kymmenen vuotta sitten, kunnianarvoisa isä", vastasi Helmich, "kymmenen vuotta sitten olisi tuo puhe minuun tepsinyt… Nyt ovat päiväni luetut, kuolema ei minua pelota… Antakaa asian siis olla, kuten ensin sanoitte, sallikaa minun laatia nimessänne kirjeen Vexiön tuomiokapituliin. Mitä Nyköpingin häihin taas tulee, on se eri asia, joka vaatii eri palkintonsa… Minun nähdäkseni, kunnianarvoisa isä Herrassa, olisi teillä valtaa tehdä Vexiön piispanistuimen omistaja mahtavaksi mieheksi, ehkei teillä olekaan valtaa tehdä hiippakuntaa niin suureksi, kuin se Kettil-piispan kuoltua jäi."
"Mitä tarkoitatte, Helmich?"
"Tarkoitan että joku kruununlääni voisi täyttää puutteen! Piispanistuin täytyy tulla joka tapauksessa omakseni, mutta jos tahdotte minun ryhtymään Nyköpingin juttuun, niin pitää teidän antaa ei ainoastaan suullinen vaan kirjallinenkin vakuutus sen palkinnosta… Tämä oli minulla sanottavaa, ja te saatte valita, arkkipiispa Jöns… valita joko kuolemani tai palvelukseni, mutta palvelukseni tällä ehdolla."
Arkkipiispa katseli kauan ja tutkivasti uskottuaan, jota hän oli luullut pitävänsä niin täydellisesti käsissään. Nyt se luikahti niistä, kuitenkin vähemmin kuolemanhalveksimisensa vuoksi kuin siitä syystä, että oli oppinut niin perinpohjin tuntemaan mahtavan esimiehensä. Arkkipiispan kasvoilta ei kuitenkaan voinut nähdä, oliko hän taipuisa suostumaan vai ei, ne olivat yhtä liikkumattomat kuin ennenkin.
Mutta sallimus oli päättänyt, ettei kaniikin pitänyt saaman tänäpäivänä tietää arkkipiispan tahtoa, eikä edes sitä että se hänelle oikein selviäisikään.
Ovi avattiin ja arkkipiispan hovimestari astui huoneeseen ilmoittaen, että Niilo Sture oli saapunut kaupunkiin. Hän oli lähettänyt erään asemiehistään ilmoittamaan arkkipiispalle tulleensa kohtaamaan häntä.
Kesti tietysti hetkinen, ennenkuin arkkipiispa ehti johtaa ajatuksensa siihen uuteen suuntaan, jonka tämä tieto aiheutti. Mutta sitten hän lausui hyisellä äänellään:
"Ritari tulkoon."
Mutta hovimestari sanoi silloin ritarin sanantuojan samalla pyytäneen häntä ilmoittamaan, että Niilo-herra pyysi arkkipiispan määräämään jonkun kohtauspaikan kaupungissa, jos todella tahtoi hänen kanssaan keskustella. Sillä heidän keskinäiseen suhteeseensa nähden ei arkkipiispa voinut vaatia, että hän itse suorastaan antautuisi mahtavan vastustajansa käsiin.