"Iivari Akselinpoika!" huudahti Niilo tarttuen lämpimästi ritarin käteen.
Kertomus Iivari-ritarin vihollisuudesta arkkipiispa Tuvea vastaan ja heidän sovinnostaan, kun molempain yhteinen vihamies, Kaarlo-kuningas, lähestyi suuren ruotsalaisen sotajoukon kanssa, oli vilkkaasti vaikuttanut Niilo Sturen kaltaiseen mieleen. Ja kuullessaan nyt tämän nimen, muisti hän elävästi uljaan ritarin, joka ratsasti hurjalla taisteluratsullaan Skånen sodassa.
Iivari Akselinpoika puolestaan ilmaisi mitä selvimmillä eleillä ihailuaan ruotsalaista ritaria kohtaan.
"Teidän puoleenne", sanoi hän, "joka olitte valmis uhraamaan henkenne kuninkaanne edestä, vaikka hän kuunteli juoruja ja parjauksia, ja joka tahdoitte vielä pelastaa vaarallisimman vihamiehenne kuninkaallisella lahjalla, jolla olisitte milloin tahansa voinut ostaa takaisin kuninkaanne luottamuksen ja rakkauden… teidän puoleenne käännyn nyt tarvitessani ystävän apua!"
Niilo aikoi kysyä, mistä Iivari Akselinpoika oli saanut nämä tiedot hänestä, mutta tämä ehätti ennen häntä lisäten painolla:
"Ove Laurinpoika on sanonut minulle, että te olette paras ritari Ruotsin maassa, ja minulla on erityisiä syitä uskoa hänen sanojaan. Niinkuin kuulin teidän puhuvan Linköpingin tuomiokirkossa ja niinkuin kuulin teidän eilen puhuvan täällä luostarituvassa, puhuu ainoastaan oikea ritari!"
"Olemme siis kuitenkin vihollisia, herra Iivari?" sanoi Niilo keskeyttäen.
"Olemme vihollisia", vastasi Iivari, "mutta voi tulla päivä, jona taistelemme toistemme rinnalla… Epäröimättä annan teille luottamukseni, vaikka olettekin vihamieheni; niin varma olen siitä, ettette sitä väärin käytä; ja kuultuanne, mitä minulla on sanottavaa, pyydän teitä sanomaan, tahdotteko auttaa minua vai ette!"
"Puhukaa suoraan, herra Iivari, ette ole erehtynyt Niilo Sturen suhteen!"
"No, niin… on tapahtunut onnettomuus… joka koskee lähinnä minua, mutta myöskin Kaarlo-kuningasta…"