"Onnettomuus…?"
"Magdalena-neiti on kadonnut Penningebystä!"
Niilo säikähti ja katsoi terävästi Iivari-herraan. Hänessä syntyi eräs ajatus, jota hän ei voinut torjua pois, se nimittäin, että puhujassa itsessään oli vikaa tuohon onnettomuuteen, johon hän nyt tahtoi taitavasti kietoa hänetkin. Mutta hän karisti kohta pois tämän epäluulon, joka oli arvoton sekä hänelle että sille miehelle, jonka kanssa hän puhui ja joka seisoi hänen edessään rohkein katsein, otsa kirkkaana ja miehekkään ylpeänä. Nuo silmät eivät voineet pettää.
"Kuinka sen tiedätte?" kysyi hän.
"Ja mitä se minua liikuttaa? tahtonette kysyä, ja saattekin sen tietää, ritari", vastasi Iivari-herra, "kuulkaa, herra Niilo, minä, Iivari Akselinpoika, rakastan Kaarlo-kuninkaan tytärtä, ja hän on antanut minulle sydämensä… näin hänet ensi kerran veljeni Eerik-herran luona, kun hän tuli arkkipiispa Jönsin kanssa valtahoitajaksi, ja Magdalena-neidin kauneus, tahi ehkä vielä enemmän hänen onnettomuutensa, teki hänet heti minulle rakkaaksi. Mutta koska olin Kristian-kuninkaan miehiä, en saanut näyttäytyä täällä Ruotsissa, ja siksi tämä valepuku… Oli kuitenkin ikuinen onnettomuus, että minä tulin ensiksi tekemisiin arkkipiispan ystävien kanssa…"
"He tuntevat valepukunne…?"
"Niin, he tuntevat minut, ja sen mukaan mitä veljeni Eerik herra on kirjoittanut minulle, lienee David Pentinpoika tässä asiassa pahin."
Niilo Sturen posket hehkuivat kiukusta, mutta Iivari jatkoi:
"Asiat olisivat sittenkin hyvinpäin, jos tämä olisi matkani ainoa onnettomuus, mutta sitäpaitsi riippuvat läänitykseni Tanskassa kuin silkkinauhasta. Minun täytyy viipymättä lähteä Tanskaan. Veljeni Olavi, joka on Visborgissa, pelkää myöskin, että Kristian-kuningas lupaa, jollen saa häntä hyvitetyksi, Gotlannin jollekulle muulle, joten saari menee suvultamme pois, jos veljeäni sattuisi onnettomuus kohtaamaan… Näin ovat asiat, herra Niilo, ja te huomannette, että hyvät neuvot ovat nyt tarpeen!"
"Mitä tahdotte siis minulta, herra Iivari?" kysyi Niilo-herra.