"Tahtoisin uskoa rakkauteni teidän huostaanne… Jos saavun kuninkaan luokse, niin luulen kyllä saavani asiat kuntoon siellä, mutta ellei täällä ole ketään huolehtimassa neidosta, joka on antanut minulle sydämensä ja saa nyt senvuoksi kestää onnettomuuden toisensa perään, niin ymmärrätte kuinka onneton olen."
Suru ja tuska kuvastui niin selvästi ritarin jaloihin piirteihin, että tylykin mieli olisi siitä heltynyt. Niilo ei kauan viivytellyt vastausta. Hän ojensi ritarille kätensä sanoen:
"Mitä voin, olen puolestanne tekevä, herra Iivari, sen kunnioituksen vuoksi, jota olen teitä kohtaan tuntenut Skånen tappeluista asti… tässä on käteni!"
Iivari herra lankesi Niilon kaulaan, eikä paljoa puuttunut, ettei kyyneleitä tullut hänen silmiinsä.
"Kiitos, jalo ritari!" huudahti hän. "Tiesinhän kääntyväni oikean miehen puoleen!"
"Mutta sanokaa minulle myöskin, mitä tiedätte neidon katoamisesta… David Pentinpoika, sanotte…! Tarkoitatteko siis, että hän on ollut työssä osallisena?"
"David Pentinpoika on sen tekijä… Palvelijani tuli tänä aamuna tuoden sanomia ja kirjeitä veljeltäni Eerikiltä. Hänelle oli onnettomuudesta kertonut ensimmäisenä kartanonne vouti, joka oli itse tullut Upsalaan… veljenikin on näet ollut nyt pari päivää siellä ennenkuin lähtee Väddöstä Suomeen takaisin. Voutinne oli kertonut tiellä sattumalta kohdanneensa rosvojoukon, jossa hän oli tuntenut erään David Pentinpojan miehistä, vaikka tämä oli tehnyt kaikkensa johtaakseen hänet harhaan… He ratsastivat Länsigotanmaahan päin, oli mies kertonut, ja Kettil-piispa oli heidät lähettänyt."
"Jumala paratkoon, herra Iivari… pelkään, että vaikeudet tulevat suuremmiksi, kuin arvaammekaan!"
"Lähdette kai kuitenkin väkinenne Länsigotanmaahan, herra Niilo?"
"Hyvä, hyvä… missä neito lienekkin, niin löydän aina sinne tieni. Kaarlo kuninkaan tytär on aina sydämelleni läheinen, ja jos, kuten sanotte, Ekolsundin herra, David Pentinpoika on tämän teon mestari, niin olette todellakin kääntynyt oikean miehen puoleen kääntyessänne minuun!"