"Keitä ne olivat?" kysyi Niilo totisena.
"Vouti sanoi heidät nähdessään, että ne olivat arkkipiispan väkeä… minä en niitä tuntenut!"
"Arkkipiispan väkeä…?"
"Niin, niin hän sanoi, mutta ne tulivat portille asti, eikä ollut ketään puolustamassa. He ratsastivat pihalle, ja heidän päällikkönsä käski heidän kohta pistää tulen joka neljään nurkkaan… Me olimme kuin lammaslauma susijoukon keskellä; vanha vouti yksinään piti älynsä tallella. Jumala hänen sieluaan armahtakoon, sillä se tuotti hänelle surman, siitä olen varma!"
Talonpoika pyyhki kätensä rystysellä silmiään. Tapahtuman muisto järisytti hänen mieltään.
"Se on kuitenkin oleva hänelle ikuiseksi kunniaksi!" lisäsi hän saamatta kotvaseen sen enempää suustaan.
"Ukkoseni!" sanoi Niilo silloin taputtaen häntä ystävällisesti olalle, "näethän, että olen tyyni, vaikka olenkin kullasta ja omaisuudesta sinua köyhempi… heitä surusi!… kullakin on aikansa. Miten vanhan voutini kävi?"
Ritarin sanat pikemmin lisäsivät surua, mutta mies sai kuitenkin vihdoin senverran hillinneeksi liikutustaan, että voi änkyttää jotenkin eheän kertomuksen tapahtumasta.
"Vouti kuiskasi minulle: väki pelastaa itsensä, mutta ritarin hevosista on pidettävä huolta… hiivi talliin. Ja minä tein kuten hän käski ja pääsinkin talliin parin asemiehen kanssa, jotka tapasin tiellä, vihollisen tyhjentäessä teidän latokartanotanne ja varastohuonettanne. Sieltä saimme hevoset, joilla läksimme ratsastamaan juuri kun liekit hulmahtivat kartanosta…"
"Ja vouti?"