"Häntä emme nähneet, elleivät ne toiset häntä tavanneet. Minä riensin kotiini hevosten laukatessa pohjoista kohti. Silloin oli jo ilta."
"On siis mahdollista, että hän on pelastunut… menkäämme nyt palavalle kartanolle, ehkä voimme siellä vielä jotakin toimittaa."
Hän riensi nopeasti eteenpäin asemiesten ja lampuodin seuratessa. Brodde ratsasti ensinnä herransa rinnalla. Hänen harminsa ja itsesyytöksensä ei tiennyt mitään rajoja, vaikkei hän sanallakaan sitä ilmaissut.
Pian he saapuivat palaville muureille. Liekit kuluttivat juuri viimeisiä puujätteitä. Näytti sillä kuin murhapolttaja olisi jäänyt levittämään paloa sytyttämällä kaiken, mihin tuli ei olisi muuten ulettunut. Tuuli oli ollut Niilolle suotuisa, se oli kuin varttavasten kiidättänyt Niilon alusta eteenpäin, että hän saisi omin silmin nähdä palavan kotinsa ja sen kuumuudesta lankeilevat muurit. Edellisenä päivänä oli arkkipiispan väki tullut ja nähtävästi vasta tänä päivänä lähtenyt palavalta kartanolta. Ylpeä arkkipiispa oli siis heitättänyt murhapolton soihdun vihollisensa taloon melkein samana hetkenä, jona hän heitti vasten tämän kasvoja syytöksen kavalluksesta.
Kuta lähemmäksi he tulivat, sitä selvemmin he kuitenkin huomasivat, ettei enää ollut mitään tehtävissä, vaikka miehet levisivätkin rohkeasti eri tahoille koettaakseen parastaan. Niilo itse meni talliin, johon lampuoti häntä seurasi.
Siellä makasi vanha vouti tallin kivikynnyksellä pääkallo murskana. Hänen kädessään oli vielä paljastettu miekka. Hän oli luultavasti asettaunut vartioimaan tallin pääovea lampuodin ja asemiesten kulettaissa hevoset erään päätyseinässä olevan pienemmän oven kautta pois.
Niilo katseli kotvasen äänetönnä ruumista. Sitten hän viittasi talonpoikaa auttamaan häntä kantamaan sitä pihalta sillan yli. He laskivat ruumiin eräälle rannalla olevalle kummulle, josta oli vapaa näkyala linnan ja liekkien yli, jotka rupesivat nyt asettumaan. Niilo lähetti lampuodin kutsumaan miehiä koolle.
Jäätyään yksin sai Niilo ikäänkuin paremmin ja selvemmin katselleeksi ja harkinneeksi tapahtumaa ja sen seurauksia. Erittäinkin vaikutti häneen arkkipiispan teon halpuus ja rumuus. Tämä teko oli täydellisesti samanarvoinen, ellei harkitsevassa ilkeydessä pahempikin, kuin arkkipiispan veljen, David Pentinpojan menettely ottaissaan vihollisensa vangiksi. Edellinen teko oli raaempi, kuten David-ritarikin oli oppinutta veljeään raaempi; jälkimmäinen oli hienompi, mutta syvemmälle tunkeutuva. David-herra tahtoi riistää viholliseltaan vapauden tai hengenkin, arkkipiispa tahtoi ottaa häneltä kaikki ei ainoastaan aikeittensa toteuttamisen keinot, vaan kaikki elämisenkin välikappaleet.
Hän olikin todella nyt yhtä köyhä ja avuton kuin se kuningas, jonka puolesta hän aikoi miekkansa paljastaa. Hänellä ei ollut muuta omaa kuin Penningeby, sillä Ekesjö oli hänen veljellään. Nyt oli se mennyt, ja nykyisillään ollen olisi hänellä tuskin varaa rakentaa sitä uudelleen ainakaan moneen vuoteen. Mutta sekään ei kyllin. Häpeä ja ylenkatse olivat silloin kuten ikävä kyllä kaikkina aikoina köyhyyden seurana, etenkin jos köyhä asettui käskijäksi ja suurten tekojen täyttäjäksi.
Hän ajatteli vaimoaan ja lapsiaan, jotka olivat nyt kodittomia ja köyhyyden katkeriin puutteisiin joutuneita samoin kuin hänkin, ellei enemmänkin. Täällähän hänen puolisonsa oli nähnyt päivän valon, täällä hän oli lapsuutensa viettänyt, täällä neidoksi kehittynyt ja ojentanut hänelle onnen punaruusun. Nämä ajatukset kiihdyttivät hänen katkeruuttaan sanomattomasti. Koko rakennus sisällyksineen ja muistoineen, jotka kuin huokailivat hänelle liekkien tanssista, irvistivät kamalan hirviön tavoin häntä vastaan. Tämä oli raisiolaisen ahon ruusu, punaisempana kuin milloinkaan, mutta juuri punaisuudessaan mitättömäksi raukeava, muodottomaksi jähmettyvä, eikä hän voi sormeaankaan sen pelastamiseksi kohottaa. Se oli hänen onnenketjunsa heijastus. Tuollahan, juuri tuolla se oli häneltä kadonnutkin, jossa tulenkehä nyt hohti paksuimmasta savupilvestä — ikäänkuin harmaa haukka olisi jättiläissiivin lennellyt Penningebyn yllä vieden pois hänen onnensa ijäksi päiväksi.