"Me olemme yhtä sukua, Iliana", sanoi hän, "Akselinpoikain suurta sukua… minusta saisi meillä olla enemmän luottamusta toisiimme. Minä olen sitäpaitsi vanhempi… mutta siitä huolimatta saan hakea sinua, muuten ei keskenämme ole kanssakäymistä ensinkään. Kauvanko viivytte täällä, vietättekö täällä talvenkin?"
"Siihen asiaan en tiedä varmasti vastata", vastasi Iliana hymyillen, "mutta astukaa sisään, haluan kuulla, mikä asia on teidät tällä kertaa tuonut luokseni."
He astuivat isoon tupaan, jossa Ingeborg astui nöyränä ylpeätä ja vaateliasta sukulaistaan vastaan, samoin teki rouva Briita Kaarlontytärkin. Mutta kaikki saivat niukan vastauksen tervehdyksiinsä, josta he huomasivat, että nyt oli vakavia asioita kysymyksessä. Iliana-rouva heitti ystäväänsä katseen, josta voi selvästi lukea, ettei millään ehdolla tahtoisi jäädä kahden kesken orpanansa kanssa. Tämä taasen istui heiluen sinne tänne penkillä pääsemättä sanottavaansa kiinni, eikä keskustelusta tahtonut tulla mitään.
"Niilo-herra kiertelee meriä!" virkkoi Briita-rouva lennättäen murhaavan katseen Niilo Sturen puolisoon. "Hän on ollut setäni luona Gotlannissa, sen tiedän hänestä."
"Jumala paratkoon!" vastasi puhuteltu hartaasti huoahtaen, "en ole saanut Niiloltani tietoja, siitä kuin hän läksi Penningebystä!"
"Niinpä… mutta sen näkeekin, kun katselee teidän poikianne, Briita-rouva… Pyydän että pidätte niitä kotona, sillä Hammarstadin mailla ei niillä ole mitään tekemistä… Kuuletteko, Iliana-rouva, sanon sen kaikessa ystävyydessä, mutta jos tapaan ne siellä vielä kerran, niin lyön niitä kynsille."
"Ovatko ne jollakin tavoin tehneet pahoja teille?"
"Pahoja tai ei, maani tahdon pitää rauhassa… Samaa tahtoisin sanoa teille, serkkuni…"
"Minulleko", huudahti Iliana ällistyneenä.
"Niin, Iliana… Sitä varten olen juuri tänne tullut. Myöttekö minulle tämän talon?"