"Kysymyksenne tulee niin aavistamatta!" vastasi Iliana karttaen.
"Talomme ovat liian liki toisiaan", jatkoi Briita Olavintytär käyden puhuessaan yhä innokkaammaksi, "jos nimittäin aiotte tässä olla. Sitäpaitsi sanon teille suoraan, että voutinne ei minua miellytä. Mikäli olen huomannut, hommaa hän kaikkea muuta kuin sitä, jota hänen pitäisi. Hän kuljeskelee täällä sipisten ja supisten, ja minä tahdon pitää väkeni omanani… osaan hoitaa itsekin palvelijoitani! Enkö ole kerta kerran perästä tavannut häntä Hammarstadin muurein sisällä… Mitä hän tahtoo, mitä hän tekee, mikä hän on, Iliana? Niin totta kuin elän heitätän hänet tyrmään, kun ensi kerran näen hänet teillä, joita hänen ei tule kulkea… Kas niin, sano nyt, Iliana, myötkö talon vai etkö?"
"Rakas serkku kulta", sanoi Iliana hiljaisesti, "kysymyksenne tulee liian äkkiä… talo kuuluu mieheni suvulle, tapani ei ole…"
"Lorua, Iliana", keskeytti Briita Olavintytär, "lorua, sinä et tahdo suoraan sanoa, että tietäisin, mitä minun tulisi tehdä."
"Tahtoisin ainakin kysyä ja kuulla…"
"Niin kuulla… ymmärrän, tahtoisit kuulla Niilo-herran mieltä, niinpä kai…! Yhtä hyvin minä voin sinua neuvoa, ja paremminkin, kun kerran kuulumme samaan sukuun… Niilo-herra, niin, hänpä juuri oikea mies onkin!"
"Niilo-herra oli autuaan herrani ja mieheni uskottu ystävä."
"Ja minun vihamieheni, toinen niin hyvä kuin toinenkin… Eikö hän juuri juonittele niin, että menetän rahani, jotka hänen veljensä on minulle velkaa, eikö niin…? Aivan juuri, hän se on, ja häneltä sinä aiot kysyä neuvoa… Pyhä Jumalan äiti, pelkäänpä, että laumassa on kirjava lammas, ja että sinun suonissasi mahtanee juosta enemmän, äitisi kuin isäsi verta!… Senverran tehnet kuitenkin nyt heti minun mielikseni, että lähetät voutisi johonkin toiseen taloon tahi vielä mieluummin annat hänen mennä niin pitkältä kuin tietä piisaa… Jumala paratkoon, luulempa ettei hän tiedä paremmin, kuinka aura on maahan pantava, kuin sinä tiedät, kuinka hyvä laiva aaltoja kyntää…"
"Mutta mitä teillä sitten oikeastaan on voutiani vastaan. Briita?" kysyi Iliana.
"Olenhan sen sanonut… Ensiksikin on minulla se häntä vastaan, että häntä näkyy paremmin huvittavan jolkotella joutilaana Hammarstadissa kuin hoitaa sinun taloasi, ja siinä on mielestäni syytä kyllin… Talossani ei ole yhtäkään huonetta, johon minun ei tarvitsisi pelätä kirotun voutisi tulevan milloin milläkin tekosyyllä. Nyt tahdon siitä pelistä lopun! Minun on täytynyt, kuten tiedät, oleskella viime vuoden toisaalla, ja luulin varmaan, että hän olisi takaisin tullessani jo päässyt uteliaisuudestaan ja tunkeiluhalustaan, mutta kenenkä kohtaankaan ensimmäiseksi — juuri sinun voutisi?"