"Mutta sehän asia lienee helposti autettu", virkkoi Iliana, "minä kiellän häntä käymästä Hammarstadissa."
"Et siis täytä tätäkään toivomustani, Iliana!"
"Luulen", lausui taas Iliana, "että teen parhaiten mieliksenne, jos lausun käskyni hänelle teidän läsnäollessanne, ettei hänelle jää mitään mahdollisuutta tekeytyä tietämättömäksi, jos hän sattuisi vieläkin sinne ilmestymään."
Iliana meni sitten ulos kutsumaan voutiansa. Briita-rouva tuli silloin vilkaisseeksi Briita Kaarlontyttäreen, jonka kalpeus herätti hänen huomiotaan ja näkyi vahvistavan hänen epäluulojaan. Sillä hän oli jo aikoja sitten aavistanut, että naapuritalon voudilla oli hommia, jotka koskivat häntä hyvin liki. Eikäpä asia toisin ollutkaan. Viekkaudella ja sitkeydellä, joka meni yli Briita-rouvan kaikkein aavistusten, oli Hollinger kietonut hänen ympärilleen verkon, johon hän epäilemättä vielä joutuisi, ehkä se viipyikin kauan. Hän oli myöskin todella, kuten Briita-rouva sanoi, kulkenut häikäilemättömällä rohkeudella Hammarstadin kartanon syrjäisimmissäkin huoneissa.
Lopuksi oli Briita-rouva ottanut palvelukseensa sen raskasmielisen, uneliaan ja pään puolesta kaikittain heikon pojan, joka häntä nytkin saattoi Iliana-rouvan luo. Hän oli nimittäin ruvennut epäilemään, että nenäkäs vouti oli osannut lahjoa hänen palvelijansa, ja tahtoi sen vuoksi hankkia itselleen sellaisen, joka — jos antoikin lahjoa itsensä, olisi kuitenkin itse asiassa vähäiseksi hyödyksi hänen viholliselleen.
"Oletteko sairas, Briita-rouva?" sanoi Briita Olavintytär, "kalpenette yhtäkkiä kuin palttina?"
"En suinkaan", vastasi tämä, "tulin vaan ajatelleeksi sukulaistani, Kaarlo-kuningasta, kun te puhuitte lankoni velasta teille… Tämä talo oli ennen hänen, ja veljeni, Jumala hänen sieluaan armahtakoon, sai sen häneltä."
"Ja se surettaa teitä… niin kaiketi, mutta oikeus on oikeus,
Briita-rouva, ja mikä on minun, tulee olemaan minun!"
Ovi avattiin ja Ilianan palaaminen keskeytti Briita Kaarlontyttären vastauksen. Mutta hänen poskilleen leviävä hieno puna ja hänen silmäinsä säihke osoittivat, ettei häneltä suinkaan vastausta puuttunut.
"No", kysyi Briita Olavintytär, "missä vouti on?"