"Missäkö näin hänet?… Juuri silloin kun ratsastimme Hammarstadista… silloin näin hänetkin."
Nyt pysäytti Briita-rouva keskelle tietä, pani molemmat kätensä puuskaan ja iski palavat silmänsä miesparkaan. Tämä istui tirkistellen, eikä tiennyt oikein tohtisiko olla paikallaan hirmustuneen emäntänsä edessä, jonka kanssa ei todellakaan ollut leikkimistä. Hänen suureksi kummakseen ei Briita-rouva kuitenkaan sanonut muuta kuin:
"Kun vastedes näet hänet, pitää sinun heti sanoa minulle!"
Hänen äänessään oli julmistuneen valtijattaren kaikki terävyys, joka on tottunut aina ehdottomaan tottelevaisuuteen.
Jälellä oleva matka kulettiin vauhdilla, jota Briita-rouvan ratsu ei oikein näyttänyt sallivan. Perille tultua hyppäsi arvoisa rouva apuakaan odottamatta sen selästä tulisella innolla, joka ei ennustanut hyvää sille, jota se koski. Faste — se oli asepojan nimi — seisoi kauan töllistellen häntä ja hänen niskan nakkelujaan. Sitten hän vei hevoset talliin, Briita-rouvan rientäessä portaita ylös. Tämä kulki tuuliaispäänä huoneesta toiseen, kunnes saapui ihan hengästyneenä ja hiestä valuen salakamariinsa.
Siellä istui hänen kirjurinsa, voutinsa tahi miksi häntä sopisi kutsua, hänen kaikki kaikkensa. Hän oli pöydän ääressä kirjoittelemansa. Hänen vieressään oli kimppu sinettejä. Briitan tullessa oli hän juuri aikeissa tarttua tähän kimppuun.
"En nähnyt enkä kuullut!" vastasi kirjuri, sama pitkä, laiha, kuolonkalpea mies, joka oli ollut Briita-rouvan seurana Eerik-herran laivalla tämän esittäessä Kaarlo-kuninkaalle saamisensa.
"Mutta hän on varmaan tänä hetkenä talossa!" sanoi Briita rouva.
"Se on sekä mahdollista että luultavaa", vastasi kirjuri hymyillen, "mutta täällä hän ei ole, eikä taida tullakaan, jos ovi vaan on oikein suljettu, ja silloinhan ei meillä ole pelkoa… Jos yhä edelleen kuten tähänkin asti piiloilisimme häneltä, niin olisi parasta sitten myydä koko Hammarstad ja muuttaa johonkin muuhun taloonne!… Kas tässä on nyt se vanha kauppakirja valmiina, ja olenpa varma, ettei herra Laurinpoika itsekään huomaa, ettei se ole hänen sinettinsä, vielä vähemmin voi sen todistaa."
Briita-rouva meni pöydän ääreen, silmäsi asiakirjaa ja tutki sinettiä. Mutta samassa kuului siitä huoneen nurkasta, jossa takka oli, äkkinäistä kolinaa, kuin kivi olisi irtautunut takan sisässä ja pudonnut.