Huoneessa olijat katsoivat kiihkeästi sinnepäin, mutta eivät nähneet mitään. He katselivat sitten toisiaan, mutta se ei heille asiaa selvittänyt. Kirjuri laski vaan kätensä sinettikimpulle, ikäänkuin sitä suojellakseen, vaikkei vihollista näkynytkään.
Mutta kun kaikki oli hiljaista eikä mitään enempää kuulunut, nousi kirjurin naamaan hymy ja hän lausui:
"Olenhan monasti sanonut, että vanha takka on korjattava… Se romahtaa vielä jonakin kauniina päivänä maahan kerrassaan… Mutta nyt on asia saatettava loppuun, liian kauan olette sallinut leikkiä kanssanne. Svante-herra Ekesjössä ei anna sen pelättää itseään, että pöllö lentää hänen savutorvensa yli, vaikkapa se putoisi suoraan hänen takkaansa."
"Se on totta!" lausui eräs ääni heidän takanaan, ja Iliana-rouvan talonvouti astui takasta esiin, "mutta sellaiset pöllöt, joita te saatte pelätä, eivät koskaan jaloa Svante-herraa häiritse", lisäsi hän, "sillä hänellä on, mitä teillä ei ole, nimittäin hyvä omatunto."
Briita-rouva meni kalmankalpeaksi seisoessaan pöydän vieressä ja rupesi melkein horjumaan. Kirjuri kangistui tuolillaan jäykäksi kuin olisi saanut suonenvedon.
"Kauan olenkin jo saanut teitä nuuskia, enkä juuri luullut pääseväni teidän perillenne sisimmässä pimeistä kätköpaikoistanne, mutta nyt on, Briita-rouva teidän kohtalonne minun kädessäni… Niin, katsokaa vaan minuun, tämän näköinen minä olen, ja nimeni on Hollinger Birgerinpoika… Niin, mitäs tuumitte, olen sen Birgerin poika, joka salaa murhattiin, kun hän oli kaivertanut valmiiksi sen sinetin, jolla olette nyt aikoneet varastaa Kaarlo-kuninkaalta rakastamaanne kultaa."
Hollinger kiivastui yhä enemmän puhuessaan, mutta hirveä vaara, jota hänen esiintymisensä uhkasi, vaikutti sen, että Briita-rouva ja hänen kirjurinsa saivat sangen nopeasti takaisin vilkkautensa ja neuvokkuutensa päästyään ensi hämmästyksestään.
"Valehtelet, roisto!" huusi Briita-rouva.
Hollingerin silmiin syttyi hirmuinen liekki ja hän lähestyi häntä joka lihas kasvoissaan jännitettynä. Silloin lisäsi Briita-rouva: "älä liikahda paikaltasi, muuten käsken väkeni heti sitoa sinut ja heittää tyrmän pimeyteen, jossa saat nääntyä nälkään."
Kirjuri aavisti kuitenkin pahinta Briita-rouvan epätoivoista päättäväisyyttä uhkuvista sanoista huolimatta. Hän tarttui senvuoksi sinettikimppuun, avasi toisella kädellä ikkunan, jonka ääressä pöytä oli, ja heitti koko kimpun kauas ikkunan alla virtaavaan jokeen, ennenkuin Briita-rouva ja Hollinger ehtivät huomatakaan. Ja tekonsa hän suoritti kylmäverisyydellä ja maltilla, jotka olisivat olleet paremmankin teon arvoiset.