"Ehkä suostuisitte, hurskas isä", sanoi epäluuloinen Hollinger vetäen kirjoituksen kukkarostaan ja ojentaen sen munkille, "ehkä suostuisitte vielä kerran lukemaan kirjoituksen saadakseni sen omin korvin kuulla."
Vanhus hymyili, mutta otti paperin ja luki sen Hollingerin pyynnön mukaan. Silloin tämä tyyntyi, sillä kirjoitus oli sellainen kuin hän oli sanellut. Tällä kertaa oli hän ainakin saanut Gummen sellaiseen pelkoon, ettei hän rohjennut häntä pettää. Hän pisti paperin taas kukkaroonsa ja kätki sen nuttunsa alle.
Sitten hän erosi munkista, joka läksi lähellä olevaan pappilaan, jossa hän väliin olosti. Ja iloisempana kuin pitkiin aikoihin astui Hollinger lopun matkaa. Hän rupesi jo loilottamaan rekilaulujakin, että jo kaukaa kuultiin Iliana-rouvan taloon, kun hän lähestyi.
Hänen tullessa isoontupaan olivat talon rouvasväet yhä siellä. Pojat olivat myöskin tulleet, mutta heillä oli niin tärkeätä hommattavaa eräässä huoneen nurkassa, etteivät he paljon havainneet talonvoudin tuloa, vaikka he muuten hänestä sydämensä pohjasta pitivät.
"Jumalan rauha, Iliana-rouva", sanoi hän, "nytpä luulen jo suorittaneeni sen, mitä minulla on täällä ja Hammarstadissa tehtävää. Nyt pyydän teitä laskemaan minut herrani, Niilo Sturen, luokse."
Iliana katsoi häneen kummastellen, mutta Briita-rouva hyppäsi häntä kohden lyöden käsiään yhteen, kuitenkin pelvosta enemmän kuin ilosta, sillä hän oli ymmällä, ilmaisisiko jalolle langolleen asian oikean laidan.
Mutta Hollinger ei pitänyt tarpeellisena salaamista. Hän kertoi
Iliana-rouvalle koko jutun juonen ja omat tekonsa myöskin.
"Sekä Kaarlo-kuningas että herrani veli, Ekesjön Svante-herra, saavat tästälähin olla Briita-rouvan vääriltä vaatimuksilta rauhassa!" sanoi hän.
"Kuinka se on tapahtunut?" kysyi Iliana, joka kävi hieman rauhattomaksi ajatellessaan, mitä surua ja häpeää hänelle tuottaisi ja hänen suvulleen, jos tuollainen oikeudenkäynti nostettaisiin hänen orpanaansa vastaan.
Mutta Hollinger aavisti hänen ajatuksensa ja rauhoitti häntä.