He läksivät yhdessä kartanosta. Tie kulki etelään, aluksi Muskarn-järvestä lähtevän Hammarstadinjoen vartta ja sitten Osmon kirkon sivu.
Täällä seisoi kirkkomaanmuurin vieressä muuan harmaaveli. Hänen päähineensä oli vedetty korvain yli, ja hän seisoi aivan liikkumatonna kädet ristissä rinnalla. Hänen syvälle vajonneet silmänsä — muuta ei hänen kasvoistaan juuri näkynytkään — katselivat omituisella hehkulla maisemata, ikäänkuin hän olisi nähnyt siellä tai ehkä tyhjässä ilmassa näyn, joka kokonaan valtasi hänen sielunsa.
Hollinger tovereineen pysähtyi saavuttuaan munkin luokse. Mutta tämä ei huomannut heitä eikä heidän kunnioittavaa tervehdystään, häneen eivät ulkomaailman vaikutukset näyttäneet pystyvän.
Hollinger näytti tulevan tästä levottomaksi. Hän pisti kätensä nuttunsa alle ja otti sieltä nahkakukkaron, jossa tuo tärkeä paperi oli.
"Hurskas isä?" sanoi hän varsin hiljaa, ja hänen ilokseen näytti munkki kuulevan hänen sanansa.
Hänen silmänsä paloivat ja huulensa liikahtelivat, mutta se näkyi niin kolkolta ja aaveenomaiselta, kuin hän olisi ollut kirkkomaan vainajia, joka oli äkkiä noussut haudastaan kummittelemaan.
"Hän on siellä", lausui hän haudanomaisella äänellä, "niin, hän on siellä, ja minä tahdon tavata hänet, rangaista häntä, ja sitten… sitten olen valmis tulemaan luoksenne, herra!"
Näky katosi nyt tahi Hollingerin uudistettu kysymys herätti vanhan munkin — hän irroittausi mielikuvasta, jonka vallassa oli ollut, ja äkkäsi nuo kaksi miestä.
"Hurskas isä", sanoi Hollinger silloin, "koska olen tavannut teidät, niin tahdon kiittää teitä avustanne. Saatte olla varma siitä, että olette auttanut hyvää asiaa."
"Olet oikeassa, poikani", vastasi munkki, mutta nyt heikolla äänellä, josta voima näytti loppuneen, "tiedän siitä asiasta enemmän kuin luuletkaan, sekä mitä Briita-rouvaan että tuohon kurjaan kirjuriin tulee."