"Mutta jos tuntisit riemun, joka sydämessäni vallitsee, niin katoisi levottomuutesi, ja sinä kiittäisit ja ylistäisit pyhää kolminaisuutta, että minun päiväni on koittanut… Voi, kauan, kauan on vanha herrani odottanut palvelijaansa! Rukoile edestäni, veli, emme taida enää nähdä toisiamme tässä maailmassa!"
Sitten meni salaperäinen munkki luostarin edessä olevalle avoimelle kentälle. Yliteini seisoi katsoen hänen jälkeensä. Hän näki munkin menevän sille kadulle, joka vei linnaan, ja vasta kun hän oli kadonnut ihmisjoukkoon, meni vanhus luostariin takaisin. Rauhattomuus ei kuitenkaan paennut hyvän vanhuksen sydämmestä, hän käveli levotonna edestakaisin luostarin refektoorissa. Mutta kotvasen kuluttua tuli eräs munkki, joka oli ollut saaristossa ja oli tiellä vähän tuolla puolen linnan kohdannut Andreas-veljen. Hän oli ollut polvillaan erään kiven vieressä likellä rantaa, ja hänen päänsä oli ollut taaksepäin nojassa. Munkki ei ollut tahtonut häntä häiritä, mutta oli tullessaan katsellut taakseen ja nähnyt hänet koko ajan samassa rukoilevassa asennossa, kunnes hän oli yhtäkkiä kadonnut. Hän oli luultavasti mennyt kiven taakse jatkaakseen matkaansa ja joutunut siten näkyvistä pois.
Tätä selitystä piti hyvä luostarin esimies oikeana, ja se tuotti rauhan takaisin hänen sydämeensä, että hän voi ruveta toimittamaan virkansa tehtäviä.
Jos munkki olisi ollut vähemmin kiireissään ja jos hän olisi ottanut lähempää selvää rukoilevasta Andreas-veljestä, ja jos hänen tiedossaan olisivat olleet pääsytiet linnaan yhtä hyvin kuin Andreaalla, olisi hän voinut antaa esimiehelleen tietoja, jotka olisivat yhtä paljon lisänneet tämän levottomuutta kuin ne nyt sitä vähensivät. Sillä munkkivanhus oli kyllä kadonnut kiven taa, mutta maan alle mennäkseen linnaan.
Täällä oli kaikki siistitty ja varustetta mitä uljaimmasti häitä varten. Linnan herra, Erik Akselinpoika, ei ollut säästänyt kustannuksia tehdäkseen kaiken niin loistavaksi kuin suinkin. Ruokasali, jossa hääateria tulisi syötäväksi, ja sen läheiset huoneet, jotka olivat linnan vastaraketussa ja ennen sisustamattomassa osassa, olivat kaikki peitetyt uusilla Flanderista ostetuilla tapeteilla. Lattioilla oli uhkeita mattoja ja pitkillä penkeillä ja tuoleilla kaikenvärisiä tyynyjä, jotka olivat runsaasti ommellut kullalla ja hopealla.
Ja kaikkialla, joka huoneessa ja käytävässä samoinkuin pihoillakin vilisi asemiehiä, kaikki mitä uhkeimmissa puvuissa.
Linnanherra itse istui eräässä sisähuoneista, joiden ovet olivat suljetut. Hän keskusteli uskottunsa, Olli Rådin, kanssa.
"Arkkipiispan lähimmät ystävät ovat jo täällä", virkkoi Eerik-herra kulmat rypyssä, "mutta hänkö itse ei tulisi, Olli, kuinka se on mahdollista?"
"Tiedättehän sen, herra, että kun kettua kauan ajaa, niin se piiloittaikse luolansa sisimpään komeroon. Arkkipiispa aavistaa pahaa, tahi oikeastaan, hän tietää, mitä täällä tulee tapahtumaan. Ja se seikka, että hän ei väkivallalla hajota hääjoukkoa, ei todista mielestäni muuta kuin hänen voimattomuuttaan."
"Sillä hän kuitenkin tekee yhden ristin laskuihimme…"