Kaniikin koko olennosta näkyi niin eriskummainen sekoitus levottomuutta ja varmuutta, pelkoa ja toivoa, hätäilyä ja rohkeutta, ettei kokenut asemies voinut olla huomaamatta sitä ja arvelematta, mitä hän oikeastaan oli tehnyt tai aikoi tehdä. Katseli hän asiaa miltä puolen tahansa, hän ei kuitenkaan päässyt muuhun päätökseen kuin että tuolla viekkaalla papilla oli joitakin vaikeuksia voitettavana tulevaan piispanarvoonsa nähden, jossa Eerik-herra ehkä voisi olla hänelle avuksi. Ja senvuoksi oli hän niin valmis noudattamaan tämän toivomusta.
Omituinen, merkitsevä, mutta inhottava hymyily ilmestyi Helmichin ohuille huulille, kun Olli oli poistunut.
Hän otti eräästä vähäisestä matka-arkusta hyvin pienen nahkalaatikon, jossa oli pari pientä pulloa. Hän piti niitä päivää vasten, ensin toista sitten toista, pudisti niitä kovasti, että niissä olevain nesteiden pinnalle ilmestyi vaahtoa, ja katseli niitä hyvin tarkasti. Huomattuaan, että kaikki oli kuin pitikin, levisi sama kamala nauru taas hänen huulilleen. Hän seisoi hetkisen etukumarassa, silmät tirkistäen tyhjään ilmaan. Samalla hän punnitsi hiljaa noita pieniä pulloja kädessään.
"Piispanistuin!" kuiskasi hän, ikäänkuin tunteensa olisivat kuohuneet niin valtavasti, ettei hän voinut olla lausumatta sydämensä sisintä ajatusta.
Sitten hän katseli kädessään olevia pulloja taaskin hymyillen ja toistellen:
"Piispanistuin… piispanistuin!"
Salvattuaan sitten huolellisesti oven istui hän pöytänsä ääreen ja veti oikeasta etusormestaan tavattoman suuren sormuksen, jossa oli jostakin himmeästä, läpinäkymättömästä aineesta tehty kivi. Hän painalti vähän sormuksen syrjää, jolloin se aukeni. Silloin näkyi, että se oli ontto.
Helmich otti nyt molemmista pulloista korkit ja kaasi kummankin sisällystä sormukseen, sulki sen ja pani sen uudelleen sormeensa. Pullot hän pani samaan pieneen nahkalaatikkoon ja pisti sen erääseen taskuun viittansa alla.
Niin varustettuna lähti hän asunnoltaan mennäkseen linnaan.
Siellä hän astui lähinnä linnanporttia olevia portaita myöten vanhoihin huoneisiin. Hän kohtasi monta linnanpalveIijoista, mutta ei kysynyt heiltä mitään, eivätkä he myöskään tienneet hänen tulleen linnanherran kutsumuksesta. Hänen korkean, hengellisen arvonsa vuoksi eivät he kuitenkaan katsoneet sopivaksi estää häntä menemästä mihin tahtoi, ja menivät siis hänen ohitseen seisahdettuaan ja tervehdittyään kunnioittavasti.