Enimmin vaikutti kuuntelijapiiriin kuitenkin, kun asemies rupesi kertomaan herra Iivari Akselinpojan kosinnasta. Se asia koski kansaa hyvin läheltä, ja kun hän lopuksi kysyi, oliko kukaan kuullut laulua, joka oli tehty tästä kosinnasta, ratkesi yleinen riemu joukossa.
"Laula se!" sanoi Pietari värjäri, "minä painan sitten nuttusi uudeksi laulajanpalkaksi."
Mies hymyili ja alkoi:
Ja Iivari Akselinpoika Tott
rannall' on Gotlannin:
hän lausuu: "Ruotsiin lähden nyt,
tuon kullan kaunihin."
Gotlannin merta ankaraa hän kyntää.
He silkkiseilit käärivät
mastoihin kultaisiin
ja Ruotsin maalle lähtevät
Tukholman kaupunkiin.
Gotlannin merta ankaraa hän kyntää.
Hän keskess' asepihojen
sonnustaa pukuaan
ja linnaan astuu Tukholman
luo Ruotsin kuninkaan.
Gotlannin merta ankaraa hän kyntää.
Kenenkään mieleen ei juolahtanut kysyä, kuinka laulaja saattoi niin ilmeisesti totuutta vääristellen kertoa Tukholman linnasta, vaikka kosinta olikin tapahtunut Raseporissa. Ruotsin kuninkaan olisi pitänyt olla Tukholman linnassa, joten oli luonnollista, että laulaja tai runoseppä antoi hänen siellä esiintyä. Satunnaisista ja vähemmän tärkeistä seikoista ei huolittu niinkään, kunhan itse pääasia tuli kohdalleen, ja siksipä ovatkin historialliset kansanlaulut vaan yleispiirteissään tosia. Kosinta oli tässä pääasia, mutta paikka tuli siinä yhtä vähän kysymykseen kuin taulussa liina. Alustaa tarvittiin, mutta kukaan ei pitänyt väliä, oliko se puuta tai kiveä, kunhan kuvan pääpiirteet vaan olivat tosia ja tunnettavia.
Laulaja jatkoi karttuneella innolla, kuta enemmän huomasi laulunsa miellyttävän:
Ja Iivari Akselinpoika Tott ovesta astuvi, ja Kaarlo, Ruotsin kuningas edessään seisovi.
"Hei, terve, Kaarlo kuningas,
kuningas Ruotsin maan,
annatko mulle tyttäres',
jos lienen vertojaan?"