"Jos tytärtäni pyydätte
kotinne vartijaksi,
niin karkoittakaa Kristian
ja samoin piispaa kaksi!"
Gotlannin merta ankaraa hän kyntää.
Kaikki yhtyivät loppusanoihin:
Gotlannin merta ankaraa hän kyntää.
Miehen lopetettua tuli hetkiseksi hiljaisuus. Kukin mietiskeli itsekseen laulun sisällystä. Vihdoin otti Pietari värjäri sananvuoron kohottaen oluthaarikkaa.
"Niinpä kävi, että Iivari-herra sai todella kuninkaan tyttären, mutta antaako hän kuninkaalle Ruotsin valtakunnan, sen saamme nähdä."
Asemiehen silmät vilkkuivat ympäri seuran, kunnes pysähtyivät värjäriin.
"Sanonpa sen", lausui hän sitten, "ettei Iivari-herra eikä hänen veljensä, Eerik-herra, vaikka onkin valtakunnanhoitaja, anna valtakuntaa Kaarlo-kuuinkaan käsiin, ellei heitä siihen pakoteta… Mutta meissä on miestä häntä pakottamaan, jos niin tarvitaan… puhunko oikein, Pietari, vai mitä te sanotte?"
"Oikein, oikein!" lausui Pietari tyhjentäen haarikkansa, "ja minä annan viimeisen oluttynnyrini tapin Niilo-herraa ja hänen miehiään varten!"
Juotiin vielä kerta ankaran ritarin, Niilo Sturen kunniaksi, ja sitten alkoivat miehet haastella pienissä ryhmissä. Silloin nousi asemies seisoalleen aikoen lähteä. Hänen piti mennä herransa luokse, joten ei voinut kauempaa viipyä. Muitten ilo ei siitä kuitenkaan häiriintynyt, vaikka he olisivatkin kernaasti pitäneet iloisen asemiehen joukossaan. Mutta samassa tulikin tupaan lisää vieraita, sekä asemiehiä että talonpoikia, mikä teki hänen lähtönsä vähemmin huomattavaksi.
Tämä kulki lauleskellen tietänsä ja oli pian kaupungin ulkopuolella.