Hän astui sitä maantietä pitkin, joka vie kaupungista pohjoiseen, Hofdestan niityn poikki Skultunaan päin, josta oli jo niin monta kertaa kulkenut aseellisia joukkoja sekä rahvasta että ritareja mittelemään miekkoja keskenään. Hänen vasemmalla puolellaan solisi Svartån joki kiitäen hurjalla kiireellä rantainsa varjoisain puiden välitse, ja hänen päänsä yllä ajoi myrsky pilvenjänkiä tummalla syystaivaalla. Metsä huokaili, notkot ulvoivat, ja ilmasta kuului valtavaa, pauhaavaa siipien suhinaa, ikäänkuin mahtavat ratsujoukot olisivat näkymättöminä ajelleet avaruudessa.
Asemieheen ei tämä näyttänyt ensinkään pystyvän. Hän asteli rauhallisesti ja tanakasti eteenpäin. Mutta äkisti hän pysähtyi ja rupesi kuuntelemaan. Tavallisen ihmisen olisi ollut mahdoton mitään huomata, mutta mies oli tottunut myrskyihin ja hänellä oli tarkka kuulo. Hän hiljensi käyntiään ja kulki melkein hiipien erään suuren puun luokse, joka kasvoi muutaman suunnattoman kiven vieressä.
Hän ei ollutkaan kauan kiven luona odottamassa, ennenkuin törmän alta rupesi kuulumaan airojen loisketta, ja kohta nousi maantielle tumma haamu, joka katseli varovasti ympärilleen ja läksi hiipien pohjoiseen päin.
Mies lähti myöskin kiven luota seuraten varjoa. Hänen suonensa ja jäsenensä olivat niin jäntevät ja hänen käyntinsä niin keveä, ettei pieninkään ääni ilmaissut häntä, vaikka hän kulki jokseenkin läheltä veneellä tullutta astuen vähän syrjässä. He kulkivat siten kunnes saapuivat eräälle pienelle yksinäiselle kappelille, joka oli rakennettu tänne kappaleen kaupungista ulommaksi ja jota kutsuttiin pyhän Yrjänän kappeliksi. Kaupungin ympärillä oli kokonaista neljä sellaista kappelia, että matkustajat saisivat kaupunkiin mennessään tai sieltä tullessaan toimittaa niissä rukouksensa. Vähän itäänpäin Yrjänän kappelista oli Pitkäaholle ja Taalainmaahan vievän koillisen tien varrella pyhän Ursulan kappeli, vielä idempänä oli Badelundin harjun syrjässä pyhän Olavin kappeli, ja kaupungin länsipuolella oli pyhän Kertun kappeli.
Varovasti hiipinyt varjo katosi pyhättöä ympäröiväin puiden alle. Asemies ei uskaltanut mennä lehdon edustalla olevan kentän yli, vaan kätkihe erään risukasan taakse, josta voi pitää silmällä kappelia ja sen ympäristöä.
Kului hetkinen, ettei tapahtunut mitään hiukankaan epäilyttävää, eikä asemies saanut mitään vahviketta epäluuloonsa, joka oli nähtävästi saanut hänet tänne lähtemään.
Silloin kuului lähestyväin hevosten poljentaa. Asemies ei voinut niitä nähdä eikä uskaltanut kumartua liian kauas eteenpäin, sillä hän näki kappelin vieressä piilevän varjon liikahtelevan etummaisten puunrunkojen välissä.
Hänen ei tarvinnut kuitenkaan odottaa kauan, ennenkuin kuuli erään miehen astuvan mäenrinteen kuihtuneen nurmikon yli, ja samassa hän näkikin hänen lähestyvän lehtoa ja lausuvan hiljaa, mutta kuitenkin käskevästä nimen:
"Sigge!"
"Teidän armonne!" vastattiin lehdosta, ja sinne mennyt varjo tuli esiin kumartaen nöyrästi, jonka jälkeen molemmat menivät puiden alle. Asemies katseli nyt vuorostaan selvällä kärsimättömyydellä ympärilleen. Hän halusi tietysti lähestyä kappelia, mutt'ei uskaltanut, sillä viimeksi mainitun seurue olisi hänet huomannut. Hänen terävä silmänsä huomasi kuitenkin tähtien heikossa valossa, että risukasasta alkoi puolikehän muotoinen syvennys maassa — tehty arvattavasti kevät- ja syys-veden johtamista varten kappelista — joka kulki oikealle lehdon ympäri. Arvelematta asettui hän pitkäkseen tuohon kosteaan uomaan ja alkoi madella sen pohjaa myöten hyvin hiljaa mutta varmasti eteenpäin.