Mutta Vesteråsiin saavuttuaan saivat herrat sanoman, joka oli aivan odottamaton ja joka samalla vahvisti Eerik-herran pelon Niilo Sturen aikeisiin nähden. Tämä oli lähettänyt sanoja ympäri valtakunnan kutsuen Ruotsin miehiä päättämään valtakunnan hallinnosta. Ja monesta maakunnasta oli saapunutkin valtuusmiehiä. Kaikki olivat sitä mieltä, että maassa oli jo ollut tarpeeksi herrain vaihdoksia. Nyt tahdottiin Kaarlo-kuningas takaisin. Sitä varten laadittiin uskollisuus- ja kutsumuskirje, jossa kerrottiin, että oli tartuttu aseisiin kuninkaan puolesta herra Niilo Sturen johdolla, sekä pyydettiin häntä Ruotsiin ottamaan valtakuntaa haltuunsa. Kirje lähetettiin luotettavalla miehellä kuninkaalle Suomeen, ja Niilo-herra kirjoitti samansuuntaisen yksityisenkin kirjeen hänelle.
Tällä kannalla olivat asiat herrain saapuessa, ja illan tullen he kokoontuivat piispantaloon Lydekinus Akselinpojan luokse, jota tavallisesti kutsuttiin Lydeke-piispaksi.
Suuri sali oli ylhäisiä herroja täynnä, ja kaikki olivat huolestuneen, levottoman näköisiä. Siellä oli Eerik-herra itse kullalla kudotussa samettinutussaan, komea miekka vyöllään ja kalliit kultakäädyt kaulassaan. Hänen rinnallaan istui Skaran piispa, sama joka oli Nyköpingin häissäkin.
Yhden ainoan kasvot osoittivat avomielisyyttä ja hilpeätä mieltä. Tämä oli Niilo Sture, joka muutenkin erisi muista yksinkertaisen koruttoman ryhtinsä vuoksi. Ja hänen pukunsakin, jona oli yksinkertainen, tummansininen nuttu turkkiviitan alla, ilman koruneuleita, osoitti, ettei hän nyt ollutkaan matkoilla herrashoveihin, joissa kultia, samettia ja helmikoristeita kysytään. Hänen vyötäisiltään riippui vielä keltaisessa vyössä raskas lyömämiekka osoittain sekin hänen sotaisia puuhiaan.
Lydeke-piispan hovipojat kulkivat ympäri tarjoillen viiniä suurista hopeamaljoista, ja piispa itse näytti koko olennollaan tahtovan puhua rauhan ja sovinnon sanoja. Hän kävi yhä innokkaammaksi, kuta enemmän Eerik-herra rypisteli tummia kulmakarvojansa, ja kuta tiukemmaksi sanailu kävi. Kaikki oli kuin noiduttua. Viini näytti happanevan herrain huulilla, eikä piispan ystävyyskään näyttänyt saavan sitä makeammaksi.
"Minusta näyttää, herra Niilo", sanoi Eerik-herra, "kuin te olisitte nyt unhottanut kaikki koreat puheenne valtakunnasta ja sen pelastamisesta… Sillä ette mahtanekaan sitä ajatella, että valtakunnan herrat äänettöminä katselisivat teidän matkojanne talonpoikaisjoukon kera… älkää ymmärtäkö sanojani toisin kuin ne ovat otettavat", hillitsi hän itsensä yrittäen hymyillä, "tahdon puhua sydämellenne, herra Niilo, ja tiedän hyvin, etten siihen kohtaan turhaan kosketa, senverran luulen teitä tuntevani."
"Sananne kilahtavat komealta, herra Eerik", lausui Niilo, "mutta ennenkuin pääsemme aivan selville keskenämme, täytyy teidän vähän tarkastaa puhettanne kanssani, sillä siihen on totuutta ja valhetta eriskummallisella tavalla yhteen sekoitettu."
"Valhetta… herra Niilo?" huudahti Eerik Akselinpoika, ja hänen äänensä ja salama hänen silmissään ilmaisi riittävästi, kuinka vähän puuttui, ettei hän menettänyt malttiaan.
"Niin, valhetta!" lausui Niilo, "sillä valhetta on puhua sydämestä ja tunteista valtakunnan tähden, ellei niitä todellisuudessa ole olemassa."
"Mitä minun siis tulisi mielestänne tehdä?" kysyi valtakunnanhoitaja kiukusta vapisevin huulin.