"Jos te todellakin harrastatte, mitä olette sanonut ja yhä sanotte, — jos harrastatte valtakunnan menestystä… niin, luovuttakaa valtakunnanhoitajan-virkanne Kaarlo-kuninkaan käsiin ja liittykää minuun ja Ruotsin rahvaaseen."
"Taas tuo vanha laulu", virkkoi eräs neuvosherroista, Eerik-herran kääntyessä harmistuneena toisaalle. "Te haluatte ruveta uudeksi Engelbrektiksi, herra Niilo, te aiotte vetää talonpojat taasen niskoillemme… Toivon kuitenkin, että sitä ennen tapahtuu jotakin, joka saattaa teidän suuret tuumanne häpeään."
Hehkuva puna peitti nyt yksinäisen Niilo-ritarin posket, ja hän silmäsi puhujaa niin ylevällä ja voimakkaalla katseella, että tämä vuorostaan punastui ja vetäytyi syrjään. Mutta ennenkuin Niilo ehti mitään lausua, otti Skaran Hannu-piispa sananvuoron.
"Älkää pahastuko, herra Niilo", sanoi hän, "meidän kaikkein mielipide on, että yrityksenne hajottaa ja särkee, eikä mitään rakenna, ja toivoni ja pyyntöni teille on, että mietitte, niinkauan kuin on aika. Heittäkää yrityksenne, josta ei tule muuta seuraukseksi kuin verenvuodatusta ja pitkällisiä vaivoja valtakunnalle."
"Riittää, riittää, jalot herrat!" keskeytti Niilo huolehtivan piispan, "mitä minuun tulee, olen tarttunut miekkaani mitä jaloimmassa tarkoituksessa. Mitä taasen rahvaaseen tulee, on sillä Ruotsin lain mukaan yhtä paljon sanomista valtakunnan asioihin kuin yhdelläkään teistä. Minun pitää miettiä, sanotte… Jumalan nimessä, te ette tiedä mitä sanotte! Luuletteko, että olen tähän kevytmielisesti ryhtynyt?… Koko elämäni on ollut kuin siihen vihkimystä, jota nyt aion toimittaa… Ei, minulle olisi ikuiseksi häpeäksi, jos kauemmin toimetonna katselisin, kuinka Ruotsin herrat, toinen toisensa jälkeen nousevat mellastamaan Ruotsin valtakunnassa, raastaen ja hävittäen sitä kuin omaa omaisuuttansa… Ei, niin totta kuin tahdon ritarikilpeäni kunnialla kantaa, teen siitä pelistä lopun… Lain täytyy kerrankin päästä arvoonsa, ja minä tahdon olla lain vartija, niin totta kuin Jumala ja pyhä Eerik kuningas minua auttakoon!"
Hän puhui sellaisella innolla ja lämmöllä, että se jotakin vaikutti noihinkin miehiin, joiden lakina ei yleensä ollut muu kuin itsekkyys ja mielivalta. On merkillistä, mutta kuitenkin totta, että juuri niistä miehistä, joiden näinä aikoina oikeastaan olisi pitänyt olla lakia turvaamassa ja pystyssäpitämässä, etusijassa voitiin sanoa, että "laki istui keihään nenässä". Maan mahtavilla oli, enemmän kuin luulisikaan, lakina raaka voima. Ja tämä heidän mielivaltansa hajotti maan pirstoihin, ja käsite "isänmaa" haihtui pois, niin että itse asiassa ainoastaan talonpojalle oli suotu omistaa semmoinen.
Sentähden oli ja pysyi Engelbrekt kaikkina aikoina suurimmalle osalle Ruotsin mahtavia suuruutena, jota he eivät voineet muuten käsittää kuin raakana voimana, joka kerran saattoi koko valtakunnan horjumaan perustuksiaan myöten.
Salissa syntyi hiljaisuus, kun tuo avomielinen ritari oli lopettanut puheensa. Itse pelokas Lydeke-piispakin unohti viitata hovipoikiaan kiiruhtamaan esiin juomasarvinensa. Eerik-herra katseli suoraan eteensä, ikäänkuin tarkkaan punniten puhetta, mutta hänen kulmakarvansa vetäytyivät samalla yhä enemmän kokoon, ja lopuksi katsahti hän Niiloon lausuen:
"Tämä on kapinoitsijan puhetta… te olette pois suunniltanne, herra Niilo!… Ajatelkaahan toki, minä olen valittu Ruotsin valtionhoitajaksi ja seison tässä edessänne valtakunnan piispain ja neuvosherrain ympäröimänä!"
"Minä en ole poissa suunniltani", vastasi Niilo Sture, "vai arveletteko te, että valtionhoitajalla voi olla enemmän valtaa kuin kuninkaalla? Minä sanon teille suoraan, herra Eerik, te ette ole laillinen Ruotsin valtionhoitaja!"