"Ritari, mitä uskallatte sanoa?" huusi Eerik-herra ja tuli hehkuvan punaiseksi, ja kaikki muut iskivät silmänsä Niiloon, ikäänkuin hän olisi seisonut heidän edessään valtiopetoksesta syytettynä.
"Peruuttakaa, peruuttakaa sananne, herra Niilo!" kiiruhti Lydeke-piispa torjumaan myrskyä, joka uhkasi puhjeta esiin. "Te sallitte lämpimän sydämenne viedä itsenne liian pitkälle, liian pitkälle!"
"Ei, en kirjaintakaan peruuta", vastasi Niilo ja oli yhtä tyyni, kuin vastustajansa olivat kiivaita, "minä toistan sen, Nyköpingin vaali täytyy Ruotsin kansan vahvistaa, taikka en minäkään tunnusta teitä koskaan valtionhoitajaksi, herra Eerik!… Siinä te katsotte asioita väärässä valossa… Ruotsin herrat eivät voi mitään ilman Ruotsin talonpoikia. Ne seisovat yhtä oikeutettuina vastakkain ja laki päättää, kellä oikeus on puolellaan."
Eerik-herra oli vaiti, mutta neuvosherra, joka äsken oli myrskyn alkanut lausui:
"Ja laki painaa talonpoikien puolelle… niin, teidän ei tarvitse sitä sanoa, me osaamme laulun ilmankin."
"Mutta minä tahdon sen laulaa, niin että molemmilla korvillanne voitte kuulla, että laki on laki ja teidän terävät puheenne eivät siinä mitään voi… Rahvaalla on laki puolellaan, jo sekin, että Kaarlo-kuningasta huudetaan, sitä todistaa. Sillä ainoastaan ruotsalaisen kuninkaan avulla voi Ruotsi päästä kaikesta levottomuudesta ja eripuraisuudesta."
"Tahi myöskin rahvaan valitseman valtionhoitajan avulla?" virkkoi pistävästi itsepäinen neuvosherra. "Ja te itse, Niilo-herra, olette kai sitten Ruotsin valtakunnan oikea hoitaja."
Mutta taas täytyi hänen laskea katseensa Niilo Sturen leimuavan katseen edestä, vaikka hän pisteliäällä hymyllä koetti salata, kuinka syvästi ja voimakkaasti tuo katse häneen sattui. Eikä se ollut tuommoinen haihtuva, pikainen silmäys, jossa vihaa ja harmia paloi, vaan siinä vallitsi semmoinen tutkiva ja alaspainava voima, että tuo ylhäinen herra itse oli vähällä tehdä ajattelemattoman teon ja unohtaa hetken tärkeyden ja paikan, missä oli.
"Oikea valtionhoitaja", kuului silloin Niilo Sturen syvä ja sointuva ääni, "on minun ajatukseni mukaan se, joka lakien turvissa voi saattaa levon ja rauhan valtakuntaan, ja se ei voi tapahtua kansaa vastaan vaan läheisimmässä yhteydessä sen kanssa. Ja sentähden pysyn minä lujana päätöksessäni… Ja te, herra Eerik, liittykää te minuun ja rahvaaseen, jos niin tahdotte, joll'ette niin teidän täytyy luopua arvostanne! Mitä muutoin puhutte minulle Engelbrektistä, niin tahdon minä jokaiselle kuuluvasti sanoa, että korkein kunniani on, jos jossakin määrin voin olla hänen kaltaisensa!"
Nyt astui eräs nuori ritari esiin. Hän oli vähän lihavanläntä, mutta muotonsa osoitti vilpittömyyttä ja avomielisyyttä ja hänen suurista, säihkyvistä silmistään loisti elämänhalu ja rohkeus. Hänellä oli yllään vaaleansininen samettipuku, johon Vasa-suvun vaakuna oli hopealla kirjailtu, ja miekkansa riippui mustasta kultatähdillä koristetusta vyöstä. Hän näytti jonkunlaisella mielihyvällä katselevan uljasta ritaria, joka valtionhoitajan ja maan mahtavien edessä uskalsi lausua nuo jalot sanat, mutta samalla näytti hänellä olevan halu vaatia hänet kaksintaisteluun elämästä ja kuolemasta.