Hän oli nuori herra Eerik Kaarlonpoika (Vasa), Kettil-piispan veli ja jalon herran Kaarlo Kristerinpojan poika, vanhan drotsin pojanpoika. Koko hänen sukunsa asema ja pyrkimykset sekä haen omat perityt mielipiteensä saattoivat hänet ihan itsestään kuulumaan uniooni- eli tanskalaispuolueeseen, ja ennen kaikkea täytyi hänen vastustaa jokaista, joka ajoi rahvaan asiata, koskapa se kieltämättä suoraan soti niitä periaatteita vastaan, joita hänen sukunsa aina oli kannattanut. Mutta yhtäkaikki osoittivat hänen kasvonpiirteensä jonkunlaista kevytmielisyyttä, avointa ja raitista iloisuutta ja leikillisyyttä. Hän ei oikeastaan näyttänyt taipuvaiselta paljon mietiskelemään, hän oli luotu ottamaan asiat vastaan semmoisinaan ja käyttämään voimaa, missä sitä tarvittiin, mutta aina ikäänkuin enemmän leikillä kuin todella, olipa asia kuinka vakavaa laatua tahansa.
"Minua ilahuttaa, että olen oppinut teitä tuntemaan, herra Niilo", sanoi hän, samalla astuen tämän eteen, "sillä kuulinpa usein veljeni, Kettil-piispan, Jumala olkoon armollinen hänen sielullensa, puhuvan teistä, mutta kautta hyvän miekkani, olkaa varuillanne, sillä mikäli minä jotakin ymmärrän, on kai Ruotsin ritareillakin jotain merkitystä!"
"Siinä puhutte totta, herra Eerik Kaarlonpoika", vastasi Niilo, "Ruotsin ritarit ovat kaikki kaikessa, jos he oikein tahtovat käsittää suuren ja jalon tehtävänsä seistä Ruotsin kansan etunenässä. Mutta ajatelkaapas, kuinka tähän asti on ollut ja kuinka Jumala paratkoon vieläkin on laita. Ruotsin herrat seisovat kuin viholliset sitä rahvasta vastassa, joka kuitenkin on heidän veljensä. Minä hyvin kyllä tiedän, että löytyy semmoisia, jotka mielellään näkisivät noiden vapaiden ja itsetietoisten talonpoikain vaipuvan orjuuteen, niinkuin Tanskan kansan… mutta minä sanon sen varmasti, niin pitkälle ei koskaan mennä. Ja mihin nuo talonpojat kelpaavat, sen näytti riittävän selvästi veljenne Kettil-piispa, Jumala olkoon hänen sielullensa armollinen, karkoittaessaan kaksi vuotta sitten Taalain miesten johtajana maasta vieraan kuninkaan."
"Kuitenkin täytyy yhden sortua toisen alle, Niilo herra,… ja minä en taivuta koskaan niskojani talonpojan edessä!"
"Niin sanoi setännekin, herra Eerik, ja moni muu, ja kuitenkin hänen täytyi lannistua sen mahtavan totuuden edessä, jonka rahvaan edusmies Engelbrekt lausui… Sellainen on totuus, herra ritari, että se ruhjoo ja murtaa kaiken sen, mikä ei lannistu ja rakkaudella ota sitä vastaan."
"No niin, niin arvelen minäkin, Niilo herra, totuus musertaa kaiken, mikä ei taivu, ja talonpoika katsokoon sentähden, ettei hän uhmallaan loihdi esiin sitä liekkiä, joka hänet itsensä polttaa. Ja täällä se uinuu", hän löi vasemmalla kädellään miekkaansa samalla kuin oikean etusormella osoitti sen kahvaa, "täällä on kätkettynä kipinä, joka kerran puhkeaa liekkiin ja kuluttaa kaikki, kaikki… jotka eivät mene pois tieltä, kun minun aikani on tullut!"
"Ja sanokaapa minulle myös, herra Eerik, mikä on se totuus, jonka ritariksi itsenne teette?"
"Se totuus", puhkesi kiivaasti Eerik Kaarlonpoika sanomaan, "on se, että herra on herra ja moukka on moukka, ja se, että minä tahdon elää talossani rauhassa vanhain hyväin tapain mukaan, tarvitsematta kuunnella kirkunaa talonpoikaiskäräjiltä… Kautta luojan, elämmekö me nurinkääntyneessä maailmassa, jossa pään täytyy kulkea sinne, minne jalat tahtovat, eikä päinvastoin?"
"Ei maksane vaivaa enempätä sanoja vaihdella tässä asiassa, herra Eerik", vastasi Niilo, "yhden asian tahdon teille kuitenkin sanoa, joka ansaitsee ajattelemista: löytyy ainoastaan yksi totuus, jonka edessä meidän kaikkien täytyy taipua, nimittäin Ruotsin onni!… Mutta Ruotsin onnen määrää Ruotsin laki, ja Ruotsin rahvas ei tahdo muuta, kuin mitä laki tahtoo. Arvelenpa että teidänkin, herra Eerik Kaarlonpoika, on taivuttaminen ylpeätä päätänne tämän totuuden edessä!"
"Laki?" huusi tämä, "niin totta kuin elän, tahdonpa nähdä sen miehen, joka pakottaa minun tekemään muuta, kuin mitä itselleni katson hyväksi ja hyödylliseksi… Katsokaa, siinä on laki, jolle minä pääni kumarran, ja hyvä miekkani on opettava joka miehen käsittämään ja tuntemaan tuon totuuden; oletteko minut ymmärtänyt, herra Niilo?"