On epätietoista, minne tämä kiivas sanasota olisi lopuksi vienyt, jollei Eerik Akselinpoika olisi astunut väliin. Hän huomasi enemmän kuin tarpeeksi, miten tärkeätä oli pitää rahvasta puolellansa, ja ennen kaikkea mitä kauvemmin välttää suuttumista sen miehen kanssa, joka jo oli saavuttanut rahvaan luottamuksen ja rakkauden. Ja sentähden oli hänelle välttämätöntä voittaa aikaa ja koettaa estää julkista riitautumista, joka milloin tahansa voisi syntyä, katsoen varmuuteen ja voimaan Niilo Sturen esiintymisessä sekä niiden vihaan ja kiivauteen, jotka olivat eli pikemmin joiden piti olla hänen omia liittolaisiaan.
Tuskin oli kukaan kaikista niistä, jotka viime vuosina olivat olleet valtionhoitajina, ollut siinä asemassa heikommalla pohjalla kuin Eerik Akselinpoika. Se tuli siitä, että hänen puolueensa oli kokoonpantu osista, joita koossa piti ainoastaan sattuma eikä tarkoitusperän yhteydestä syntynyt sisäinen voima. Toisen osan muodostivat arkkipiispan viholliset, toisen kuningas Kaarlon ystävät. Mutta edelliset, jotka suurimmaksi osaksi olivat semmoisia, jotka tavalla tai toisella olivat pettyneet laskuissaan tuon ylpeän papin suhteen ja sentähden suuttuneet häneen, voivat millä hetkellä hyvänsä kääntyä takaisin ja uudestaan yhdistyä häneen, varsinkin jos tuommoinen yhdistyminen näyttäisi lupaavan enemmän kuin asiain nykyinen tila, joka valtionhoitajan omaan asemaan nähden ei ollut kehuttavalla kannalla. Jälkimmäiset taas, jotka senlisäksi olivat paljon lukuisampia, tulisivat varmaankin kiiruhtamaan Niilo herran puolelle, joka julkisesti esiintyi vanhan kuninkaan puolesta. Jos nyt nuo osat luopuisivat hänestä, niin jäisi hän melkein yksikseen aniharvojen nojalle, jotka eivät lainkaan voisi vastustaa arkkipiispan eikä kuninkaan puoluelaisia.
Sentähden kiiruhti Eerik Akselinpoika nyt niin paljon kuin mahdollista lopettamaan keskustelua, jota hän oli seurannut mitä suurimmalla tarkkaavaisuudella ja lopettamaan sillä tavalla, ettei suututtaisi Kettil-piispan vaikuttavaa veljeä, eikä myöskään synnyttäisi mitään katkeruutta rahvaan mahtavassa johtajassa.
"Se mitä täällä on sanottu", sanoi hän, "näyttää minusta hyvältä molemmin puolin ja varmaan on oleva meille hyödyksi tuntea toisemme… Mitä teihin tulee, Niilo-herra, niin toivon, että me vielä tulemme rauhallisesti keskustelemaan keskenämme, ja jos asia jota te ajatte on mahdollinen, niin ette ole pettynyt minun suhteeni. Yhtä pyydän teitä aina muistamaan… minä olen aina tunteva velvollisuuteni valtionhoitajana."
Oli selvää, että tämä puhe itse asiassa sisälsi valtionhoitajan tunnustuksen heikkoudestaan ja voimattomuudestaan Niiloa vastaan, ja tämä kyllä täydellisesti ymmärsi asian. Mutta koska hän ei sillä hetkellä tahtonut ajaa asiataan pitemmälle, kuin jo oli tultu, tarttui hän herra Eerikin ojennettuun käteen, ja niinpä ei enempää puhuttaisi tästä asiasta.
Niilo läksi myös heti tämän jälkeen piispan talosta ja kiiruhti linnaan. Mutta hänen päänsä oli niin täynnä ajatuksia, ettei hän voinut jättäytyä lepäämään, vaan käski tuoda hevosensa esiin.
Juuri kun hän ratsasti ulos linnan portista kohtasi hänet ratsastava aseenkantaja, joka oli täyttä laukkaa ratsastanut linnalle. Se oli Erkki, ja Niilo tiedusti häneltä, mitä tuo kova ratsastus tarkoitti.
"Kautta luojan, herra Niilo", vastasi mies, "talonpojat ovat teurastamaisillaan erään miehen Pyhän Yrjänän kappelin läheisyydessä!"
"Teurastamaisillaan miehen… mitä tarkoitat, Erkki… minkä miehen?"
"Minä en voinut sitä nähdä, mutta kuulin Hollingerin, joka oli joukon keskessä, huutavan: että heidän pitäisi tuoda vanki teidän luoksenne. Se oli kuitenkin kuuroille korville puhumista, ei, sadat juopuneet huusivat, hakatkaa palasiksi tuo ilkeä kavaltaja. Tämä tapahtui juuri kuin ratsastin siitä sivu, ja silloin kiiruhdin teitä tapaamaan."