"No niinpä kuulkaa sitten, mitä minulla on teille sanottavaa!… Olisi epäilemättä hyvä työ, jos seuraisin palvelijani neuvoa… ja te kai hyvin kuulette, että hänen mielipidettään ovat monet muutkin… Voi olla niinkin, että te itsekin sen mielellänne soisitte, koskapa tiedätte, ettei teille siitä olisi mitään hengen vaaraa, mutta rahvaan asia kyllä kärsisi siitä mitä suurinta vahinkoa ja menettäisi sen kauniin värin, jota se tähän asti on kantanut kaikkien niiden edessä, jotka eivät tunne sitä kamalata rikollisuuden kuilua, johon teillä on sydäntä laskeutua… Sitä pitää välttää, sillä Ruotsin asian kuitenkin täytyy olla tärkeämpi kuin minkään muun, ja Ruotsin puolesta taistelijat eivät saa tahrata kunniataan yhden arkkipiispan kukistamisella, vaikkapa satakin palkattua murhaajaa vaanisi minun henkeäni."
Arkkipiispa ei voinut ottaa katsettaan pois ritarista. Hänen otsaltaan loisti semmoinen ylevyys ja hänen jalot kasvonpiirteensä loistivat jotakin niin jaloa ja suurta, että semmoinenkin mies kuin Jöns Pentinpoika viehättyi siitä.
"Mitä minuun itseeni tulee", lisäili Niilo, "niin sanon teille tässä kaikkivaltiaan Jumalan alttarin edessä, jossa seisomme, että heitän henkeni hänen turviinsa. Jos hän on minut valinnut välikappaleekseen saamaan jotakin hyvää Ruotsin maalle aikaan, niin tietää hän kyllä minua suojella, jollei, niin henkeni on vähäarvoinen… Ja nyt nopeasti pois täältä, arkkipiispa! Voisi tapahtua, jos teidän täällä olonne tulisi yleisemmin tunnetuksi", lisäsi hän matalalla äänellä, niin että ulkona olijat eivät voineet häntä kuulla, "voi tapahtua, ettei minullakaan olisi valtaa silloin pelastaa henkeänne! Hollinger tuo esiin arkkipiispan hevoset."
Hollinger meni täyttämään herransa käskyä, ja muutaman silmänräpäyksen perästä kuultiin arkkipiispan seuralaisten lähestyvän kappelia. Talonpojat tunkeutuivat oven ympärille heittäen kapean käytävän auki hevosten luo.
Niilo kulki arkkipiispan rinnalla joukon läpi ja niin villinä kiiluivat oluesta ja intohimoista kiihtyneiden talonpoikain katseet, että arkkipiispan kyllin selvästi piti huomata, että hän hengestään sai kokonaan kiittää jaloa vihamiestään.
Kun arkkipiispa viimein oli valmiina nousemaan hevosen selkään, sanoi
Niilo hänelle:
"Antakoon Jumala teille tekonne anteeksi, arkkipiispa Jöns…! Ja ottakaa nämät sanat minulta ikäänkuin muistoksi tästä hetkestä: Ruotsin asia on mahtavampi ja suurempi kuin, että te sen voisitte rikki murtaa, kuinka hyvänsä te juonianne kehrännettekin."
Arkkipiispa heittäytyi satulaan ja ratsasti seurueineen pois, synkkänä ja mustana kuin ukonpilvi.
Niilokin nousi hevosensa selkään ja ratsasti Erkin kanssa takaisin kaupunkiin.
Mutta vasta hetken kuluttua siitä kun tämä merkillinen tapaus oli alusta loppuun kulkenut, lähti muu joukko liikkeelle ja laulaja lauloi muiden häntä säestäessä: