"Täällä, tässä pyhässä huoneessa hierottiin hetki sitten kauppaa teidän hengestänne, Niilo herra. Kaupanhierojina oli, toisena eräs herra David Pentinpojan miehistä, jonka te hyvin tunnette siitä ajasta saakka, kun hän ilmoitti teille kuolemanne, ja toisena… niin, teidän terävät silmäniskunne, arkkipiispa, eivät minua peloita, ja niin totta kuin olen rehellinen mies, voitte olla varma siitä, että, jos kappeli silloin olisi ollut yhtä valoisa kuin nyt, niin teidän musta verenne jo aikoja olisi juossut sydämestänne…"
Niilo siirsi katseensa uskollisesta palvelijastaan arkkipiispaan. Tuossa katseessa voi lukea syvää sydänsurua ja ihmettelyä, ettei suoraan sanoisi hämmästystä, sekä samalla leimuavaa vihaa ja mitä syvintä inhoa.
"Onpa siis totta", sanoi hän kääntymättä kuitenkaan suoraan arkkipiispaan, jonka läsnäolosta hän selvästi kärsi, "onpa siis totta, että missä pahaa on, siellä sitä on paljon. Te olette vannonut väärin kuninkaallenne, sen lisäksi olette tehnyt murhapolton ja nyt olette valmis salamurhaan. Ja kuitenkin olette erään Ruotsin jaloimman suvun lapsia, ja sen lisäksi on teidän kansalle esitettävä Jumalan käskyjä kaikesta siitä, mikä on totta ja oikeaa…"
Hän vaikeni, ja näkyi, kuinka rajusti hänen sisässään myrskysi ja kuinka vaikeata hänen oli hillitä tunteitaan, jotka paisuivat sitä korkeammalle ja sitä rajummin, kuta enemmän hänen mielessään toisiaan seurasivat muistot kaikesta siitä, mitä tuo pöyhkeä ja kylmäverinen pappi oli rikkonut valtakuntaa ja kuningasta ja Niiloa itseäänkin kohtaan.
"Heittäkää hänet torniin!" huusi Hollinger, joka yhtä paljon kuin herransakin paloi inhoa arkkipiispaa kohtaan, "heittäkää hänet torniin! Jos vähänkään oikeutta löytyy, niin istunee hän siellä tuomiopäivään saakka, ja sen olet sinä ansainnut, sinä pirun pappi!"
Hollingerin silmät paloivat ikäänkuin hänen pahin vihamiehensä olisi siinä edessään ollut, hänen käsivartensa jännittyivät ja kätensä kouristuivat nyrkkiin, ikäänkuin yksi ainoa viittaus ritarilta, hänen herraltaan, olisi ollut tarpeeksi saamaan hänet syöksemään tuon miehen päälle ja yhdellä ainoalla iskulla maahan kaatamaan ja musertamaan hänet. Ja myrskyinen hyväksymishuuto ulkona olevalta joukolta seurasi kaikkia hänen liikkeitään.
Mutta Niilo vaipui mietteisiinsä, ja vähitellen lakkasi huuto ja hiljaisuus tuli sijaan muuttuen sitä syvemmäksi kuta enemmän sitä kesti. Sitä häiritsi ainoastaan yksi ja toinen kipuna, joka ratisten putosi soihduista. Kaikki odottivat, mitä ritari sanoisi.
"Mitä vastaatte tähän, arkkipiispa?" kysyi hän viimein aivan hiljaa.
"En mitään", vastasi tämä. "En mitään muuta kuin, että minä voin vastata teoistani, mutta en ole pakotettu kellekään niistä tiliä tekemään, kaikkein vähemmin teille…!"
Taas oli hetkisen hiljaisuus, jonka aikana Niilo herkeämättä tarkasteli arkkipiispaa, ikäänkuin olisi halunnut löytää vähäisenkään valon pilkahduksen parempaan päin noissa marmorijäykissä kasvoissa.