Briita-rouva otti tuon mahtavan herran ritarillisen palveluksen ylevällä ryhdillä vastaan. Steen-herra tarjosi käsivartensa Ingeborgille ja valtionhoitaja hymyili sille innolle, millä nuori herra koetti tehdä ylösnousun hänelle niin mukavaksi ja helpoksi kuin mahdollista.
"Nyköpingin hääleikit, arvelen minä, kestävät yhä vielä", lausui hän.
"Neiti Päivänsäde ei ole menettänyt sulhaspoikaansa!"
Hieno puna kohosi neidon liljanvaaleille poskille, ja hänkin hymyili katsahtaen kirkkailla silmillään Steen herraa, ennenkuin käänsi ne setäänsä.
"Teidänkin muistossanne, setä, näyttävät ne vielä olevan, koskapa muistatte nimen, jonka siellä sain."
"Niin ja kukapa voisikaan unohtaa sen pienen seppeleen, joka sulle hankki tuon nimen, arvelet kai Ingeborg… Minun tietääkseni olet ensimmäinen, joka olet koristanut kiharasi noilla pienillä kukkasilla, jotka näissä seuduin eivät ole arvoon päässeet… tarkoitan, että täälläpäin kutsutaan niitä pirunsilmiksi… otat kai tämän kiitokseksi, neiti Päivänsäde?"
"Oletteko kuullut laulua neiti Päivänsäteestä, uljas ritari?"
"En", vastasi tämä kummastuneena ja lisäsi, "kuinka tulitte ajatelleeksi tuota laulua, herra Eerik?"
"Tuskin tiedän sitä itsekään", vastasi Eerik-herra nauraen, "kenties nimien yhtäläisyys saattoi minut ajattelemaan tuota laulua, jonka lapsuudessani monet kerrat kuulin… muistan ainoastaan muutamia säkeitä…"
"Ja ne kuuluvat?"
Keijukuningas rakasti neiti Päivänsädettä, mutta sitten tuli käärmekuningas ja teki lopun rakkaudesta, ja itku ja nauru tuli ilon ja riemun sijaan… Näin se kuuluu…