"Niin, poikaani Juhania… minä haluaisin, että hän tulisi teidän perheeseenne ja että te hänet kasvattaisitte oikeaksi ruotsalaiseksi ritariksi, niin että hän sodassa valtakunnan vihollisia vastaan voisi miehekkäillä ajatuksilla ja töillä kokonaan karkoittaa sen varjon, joka hänen onnettoman isänsä kautta on pimentänyt Natt och Dag suvun kilpeä."
Tuskinpa voi luotettavampaa todistusta antaa miehen tahdon ja tarkoitusten vakavuudesta ja suoruudesta kuin sen, että hän jätti poikansa Niilo Sturen haltuun. Tämä kuuntelikin sukulaisensa pyyntöä mitä sydämellisimmällä osanotolla.
"Poikanne on oleva minun poikani", sanoi hän, "ja on hän saapa kaiken hyvän, mitä minulla on antamista!"
"Kiitos, kiitos, Niilo hyvä", lausui Maunu liikutettuna. "Te ette tiedä, minkä ilon minulle saatatte noilla sanoillanne. Ja", lisäsi hän kohottaen katseensa korkeuteen, "niin voin minäkin toivoa, että minunkin haarani meidän vanhaa sukuamme on iloitseva täydestä päivänvalosta."
Hän keskeytti vähän puhettaan, ja jatkoi sitten kääntyen Niiloon:
"Kaikki, ei ainoastaan minun isäni, vaan teidänkin, tuo ankara Bo-herra, ja meidän setämme, herra Niilo Steeninpoika, kaikki ovat, he vetäneet miekkansa asian puolesta, joka ei ollut Ruotsin. Te olette, ensimmäinen, joka olette eronnut suvusta ja kohottanut kolmekruunuisen sotalipun. Antakoon Herra siunauksensa, että se olisi tapahtunut onnellisena hetkenä… Maailman mielestä se ei koskaan ole ollut vaarallisempaa kuin nyt, mutta siinäkin olette te osoittanut oikeata ritarin mieltä."
Niilon olisi ollut vaikeata kuunnella tuota, jollei puhujan liikutus olisi ilmaissut, että se virtasi vilpittömästä sydämestä.
"Älkäämme uudistako noita tuskallisia muistoja, jotka jo ovat umpeen kasvaneet", lausui Niilo, "isämme kuuluivat toiseen aikaan. Silloin tuskin ajateltiin, että Ruotsia oli olemassakaan ja jos tuo ajatus heille tulikin, niin luulivat he hyödyttävänsä tätä maata paraiten sillä tavalla, jonka he valitsivat… Kuka voi sanoa, mikä olisi tullut seuraukseksi, jos Niilo Steeninpoika, Jumala hänen sielulleen armollinen olkoon, olisi voittanut, kun hän Eerik-kuninkaan marskina Dannebrogia heiluttaen kuljeksi ympäri Itä-Götanmaata… tahi jos Kaarlo Knuutinpoika ei olisi voinut kestää paikoillaan vanhan Krister Niilonpojan ahdistaessa."
"Epäilemättä se, että Ruotsi olisi tullut tanskalaiseksi", huomautti kiivaasti Steen Sture.
Maunu Pentinpoika katsoi Niiloa silmillä, joissa ihastus ja kiitollisuus taistelivat vallasta; ihastus, koska koko hänen serkkunsa olennossa oli jotakin ylevää, — kiitollisuus, koska hän selvästi huomasi serkkunsa koettavan lempeimmässä valossa katsella noita vainajia, ja tämä valo lankesi jossakin määrin hänen itsensäkin päälle.