Niilo nousi ylös, kun laamanni astui sisään, ja meni häntä ystävällisesti vastaan.
"Ette odottaneet, että Maunu Pentinpoika tulisi teitä tapaamaan", sanoi laamanni huulillaan hymy, jossa kuitenkin oli, ikäänkuin kukassa kuivuneella arolla, jotain surumielistä. "Kuitenkin tulen en ainoastaan sukulaisena vaan myöskin ystävänä, jos vähänkään minuun luotatte."
Näin lausuen tervehti hän Briita-rouvaa ja muita, ja niin pääsi taas keskustelu käyntiinsä. Briita-rouva poistui, ettei läsnäolollaan sitoisi vierasta, ja myöskin Steen ja Brodde kiiruhtivat seuraamaan hänen esimerkkiään, vaan laamanni esti sen sanoen:
"En tule millekkään salaiselle asialle, ja toivoisin, että koko maailma kuulisi sen, mitä minulla on sanomista… Ensiksi tahdon kiittää teitä, Niilo, siitä mihin olette ryhtynyt. Voi, kolmekymmentä vuotta sitten liikkui toiset ajatukset päässäni! Nyt ovat ne, Jumalan kiitos, poissa!… Ja tahtoisinpa antaa henkeni, jos vaan hetkeksikään voisin esiin loihtia tuon suuren hengen äänettömyydestään…"
Hän nosti kiivaasti kätensä silmilleen ja kääntyi ympäri, mutta jatkoi pian uudestaan, juhlallinen tyyneys kasvoillaan:
"Ihmeellisesti muuttuu miehen mieli, ja minä kiitän Luojaa ja pyhää Eerik-kuningasta, jotka vihdoinkin ovat antaneet minulle rauhan ja vahvistaneet minua siinä, mikä on hyvää… Ja sentähden tulen nyt ja tarjoan käteni siihen työhön, jonka te olette alkanut."
"Minä kiitän teitä, serkku", sanoi Niilo lämpimästi ja tarttui Maunu Pentinpojan käteen. "Arvelen teidän olevan meille suureksi hyödyksi, varsinkin kun herra Eerik Niilonpoika Örebrossa voi tulla hyvin vaaralliseksi. Mutta puhukaamme näistä asioista lähemmin sitten, kun ensin olette ollut vieraanani päivällisillä."
Tätä vastaan ei Maunu-herralla ollut mitään muistuttamista, mutta hän lisäsi:
"Yksi asia täytyy minun kuitenkin sitä ennen saada selville… Minulla on teille pyyntö, joka koskee poikaani…"
"Poikaanne?"