Voi edeltäpäin arvata, että pian tulisi tapahtumaan hajaannus valtionhoitajan ja niiden välillä, jotka vanhastaan kuuluivat arkkipiispan puolueeseen. Sellaiset miehet kuin Ture Turenpoika (Bjelke), Iivari Gren — vanhan tanskalaismielisen Maunun poika — nuori herra Eerik Kaarlonpoika (Vasa) ja Trötte Kaarlonpoika — hän kuului sukuun, jota sukutilan mukaan kutsuttiin Eka suvuksi ja jolla kilvessään oli valkoinen palkki tahi ritarivyö sinisellä pohjalla — kaikki rohkeita, levottomia, sodanhaluisia ja rikkaita tavarasta sekä paljon vaikuttavia kukin seudullaan — sellaiset miehet eivät varmaan kauvankaan alistuisi kuulemaan käskyä herra Eerik Akselinpojalta, joka ei kuitenkaan koskaan, kuinka kauvan hän Ruotsissa oleskelisikin, voisi vapautua siitä muukalaisuuden karvasta, joka hänessä yhä oli. Näiden lisäksi tuli arkkipiispan läheisimmät sukulaiset, hänen kilpeään kantavat miehet, Oxenstjernat, herra Eerik Niilonpoika sekä David ja Krister Pentinpojat.
Mutta hajaannus näiden ja Eerik Akselinpojan välillä toisi epäilemättä Kristian-kuninkaan maahan ja silloin olisi kysymys siitä, yhtyisikö herra Eerik Niiloon ja taalalaisiin. Että hän ei menisi tanskalaisen kuninkaan puolelle, oli aivan selvää jo siitäkin, että hänen veljensä Iivari oli melkein julki vihollisuudessa tuon kuninkaan kanssa. Mutta sitä vastoin voisi tapahtua, että hän veljensä kanssa yhdessä uskaltaisi ryhtyä sekä Niiloa että arkkipiispaa (kuningasta) vastustamaan, ja että siis Ruotsin ja Kaarlo-kuninkaan puolesta sotivilla olisi vihollisina sekä valtionhoitaja että tanskalaiset.
Kaiken voisi ratkaista aivan vapaasti, jos nyt ilman muuta voisi Mälarin laakson kautta marssia Tukholmaa vastaan. Mutta niiden tietojen mukaan, joita Brodde mukanaan toi, ei södermanlantilaisiin ollut ollenkaan luottamista, ja hän tiesi itsekin, että Uplannin talonpojat erittäinkin Fjädrundalannissa eli maakunnan läntisessä osassa, olivat vielä heitäkin vastahakoisemmat. Ajatella siis nyt Tukholmaan marssimista olisi ollut suurimmassa määrässä epäviisasta. Siihen vaadittiin kaikissa tapauksissa paljon suurempaa voimaa, kuin tätä nykyä oli käytettävänä.
Sentähden oli Niilo-herran aikomus jättää riittävä varustusväki Vesteråsin linnaan ja sitten vetäytyä Taalainmaahan jouluksi, osaksi sentähden, että siihenastinen edistyminen saisi kylliksi vaikuttaa, niin että kansa luottamuksella liittyisi häneen ja hänen toimiinsa, sekä myöskin sentähden, että voitaisiin Taalainmaasta koota suurempi sotajoukko. Sitten voisi myös sillä aikaa lähettiläiden kautta koettaa vaikuttaa muiden maakuntain asukkaisiin, erittäinkin niiden, joilla näinä päivinä oli ollut lähettiläitä Vesteråsissa.
Steen-herra piti tosin parempana uskaltaa viimeiseen asti ja ilman muuta lähteä Upsalaa ja Tukholmaa kohti, mutta Niilo huomautti hänelle, että tarkoitus oli paljon suurempi kuin pelkän ritarillisen urheuden osoittaminen. Koko Ruotsin valtakunta oli sen takana ja tulisi seisomaan tahi kaatumaan heidän mukanaan.
"Ole rauhassa, Steen ystäväni", lisäsi hän, "arvelenpa että saat tarpeeksesi siitä, kunhan tullaan kevääseen!"
Ja Steen-herra antoi myöten. Hänenkin luonteessaan oli varovaisuus suuresti vallalla rohkeuden ja uljuuden rinnalla, vaikka hänen nuorempi ja tulisempi verensä, kenties myös halu saada itsensä kuuluisaksi, yhteydessä hänelle rakkaan asian kanssa, vaikuttivat, että jälkimmäiset ominaisuudet olivat vallitsevina.
Kun tästä asiasta vielä keskusteltiin, astui asepoika sisään ilmoittamaan, että Neriken laamanni, herra Maunu Pentinpoika, halusi puhella Niilo-herran kanssa. Tämä katseli poikaa kummastellen, mutta käski hänen kuitenkin sanomaan Maunu-herran tervetulleeksi. Mutta ei ainoastaan Niilo pitänyt tätä käyntiä odottamattomana, myöskin Steen Sturen ja vielä enemmän Briita-rouvan kasvoista voi päättää, että he pitivät sitä sekä odottamattomana että kummallisena.
Niilo ei kuitenkaan koskaan unohtanut sitä, mitä hän oli kuullut ja nähnyt Örebron kirkossa sinä iltana, jona piispa Tuomas siellä heitti hänelle hyvästinsä, eikä koskaan mainittu hänen lankonsa nimeä hänen näkemättä edessään parannuksentekijän, joka raateli ruumistaan yhtä raivoisasti, kuin kerran oli hyökännyt kansansankari Engelbrektin kimppuun. Useita vuosia oli siitä jo kulunut, eivätkä serkukset olleet missään tekemisissä toistensa kanssa. Niilo tiesi, että Maunu oli harhaillut joitakuita aikoja merellä. Se oli ollut ikäänkuin viimeiset mainingit kiihtyneen mielen sisäisistä taisteluista. Arbogan suuren kokouksen aikana, jolloin Kaarlo-kuningas ensi kerran oli huomannut olevansa kavaltajien ympäröimänä, antoi hän Maunu Pentinpojalle Brandeborgin, eli niinkuin sitä nyt kutsutaan Brandalsundin läänitykseksi. Siellä oli tuo onneton mies sitten elänyt rauhassa vuoteen 1461, jolloin hänen vanha isänsä, Pentti Steeninpoika, kuoli, ja jolloin hän tuli hänen seuraajakseen Neriken laamannina.
Nyt asui hän sukukartanossaan Göksholmassa.