Samalla kun keskustelu tuosta asiasta oli valtionhoitajan ja hänen uskottunsa välillä, istui Niilo-herra vaimoineen ja lapsineen eräässä Vesteråsin linnansalissa.
He eivät olleet toisiaan kohdanneet senjälkeen, kuin Niilo keväällä matkusti Suomeen keskustellakseen Kaarlo-kuninkaan kanssa. Mitkä surun ja vastoinkäymisten okaat olivatkaan sen jälkeen ilmoihin puhjenneet ja heitä pistäneet! Heidän kartanonsa oli poltettu, itse Niiloa oli ajettu kuin pakolaista, kunnes hän taalalaisten päällikkönä voi tarjota vihollisilleen taistelua. Mutta vielä tällä hetkelläkin oli hänen asemansa semmoinen, että — niinkuin hän kirjeessään kuninkaalle oli maininnut — "joko hänen täytyi saattaa työnsä loppuun, tahi tulisi hän itse, hänen lapsensa ja jälkeläisensä kerrassaan turmioon syöstyiksi." Ja tähän tietoon yhdistyi vielä ajatus lasten kohtalosta, jos hänet itsensä sodan syöjätär pois hengiltä saattaisi, ennenkuin hänen työnsä oli alotettukaan, vielä vähemmin loppuun saatettu.
Tämä ajatus saattoi tuon surumielisen ilmeen hänen kasvoilleen, kun hän pitkän eron perästä sai nähdä vaimoaan ja lapsiaan, ja se oli yhä jälellä, kun he tulivat linnaan, vaikka hän koetti karkoittaa sitä ei ainoastaan kasvoiltaan vaan mielestäänkin. Mutta kun hän sitten sulki rakkaan vaimonsa syliinsä, valtasivat nuo surulliset ajatukset hänet vielä enemmän kuin ennen, ja hänen silmänsä kostuivat kyynelistä, kun hän sanoi:
"Jumala sinua varjelkoon, vaimo, jos jotakin odottamatonta minulle tapahtuisi!"
Briita katsoi pelästyneenä ylös. Synkkä aavistus valtasi hänet ja koko hänen ruumiinsa vapisi. Mutta hän ei antanut itseänsä sen valtaan. Hän ei tosin voinut kieltää naisellista luontoaan, jonka täytyi saada oikeutensa, mutta muutoin katsoi hän vaaraa rohkeasti silmiin valmiina uhraamaan kaikkein kalleimpansakin sille pyhälle päämaalille, jonka siunattu taistelija hänen miehensä oli.
"Minut voisi kauhu vallata", sanoi hän katsoen luottavasti Niiloa silmiin, "ellen olisi tottunut ajatukseen, että sinä voit äkkiä tulla riistetyksi minulta ja lapsilta… Mutta luja uskoni on, että kaikkivoipa Jumala ei ole meitä hylkäävä… Ja yhtä varmaan kuin toivon kerran tapaavani sinut toisessa elämässä, yhtä varmaan tahdon kasvattaa poikasi seuraamaan sinun jälkiäsi."
Niilo ei puhunut mitään, hän vaan puristi vaimoaan lujasti itseensä. Silmänräpäyksen kuluttua oli hän taas entisellään, ja tyyni rauha levisi hänen kasvoilleen ja Briita koetti samoin muusta huolimatta kiinnittää ajatuksensa jälleennäkemisen onnellisuuteen, ettei häiritseisi hetken juhlallisuutta, vaikka kauhunkuvat siitä, mitä mahdollisesti pian voisi tapahtua, kauvan hänen mieltään värisyttivät.
Samassa astui Brodde sisään, ja hän tunsi sydämensä kevenevän saadessaan silloin lähteä pois yksinäiseen huoneeseen. Siellä lankesi hän polvilleen ja hartaasti rukoili Jumalaa ja kaikkia pyhiä varjelemaan kaikkia hänen rakkaitansa.
Kun hän uudelleen tuli saliin, jonne oli jättänyt miehensä ja Brodden, olivat nämä vilkkaassa keskustelussa keskenään, ja hän istuutui miehensä rinnalle. Myöskin Steen Sture tuli heti senjälkeen sisään, ja täällä pidettiin nyt neuvottelua, joka muodostui hyvin tärkeäksi, koskapa se suuressa määrässä tuli olemaan heti seuraavien tapauksien perustuksena.
Niilo-herra itse johti keskustelua, selitti asiat sekä esitti, mitä nyt yleensä olisi tehtävä. Ja hän osoitti siinä niin suurta sekä asioiden että henkilöiden tuntemista, että Steen Sture kuunteli häntä kuin opettajaansa.