"Ja minkätähden ne eivät sitä olisi…?"
"Niin, miksi… sitä on kyllä vaikea sanoa, mutta semmoisilta ne minusta näyttävät, nuo herrat, sekä Niilo että Steen, että he varmaan ennen luopuvat hengestään, kuin hylkäävät sen asian, jonka puolesta he taistelevat."
Eerik-herra ei vastannut siihen mitään, vaan ratsasti hetken äänetönnä katsellen jäykästi eteensä tielle, jota he kulkivat.
"Jotakin täytyy kuitenkin tehdä", sanoi hän viimein, "arkkipiispa ei lepää, ja meillä on itse asiassa kaksi vihollista, joista Niilo Sture epäilemättä on vaarallisempi, koskapa hänellä on rahvas puolellaan… Jotakin on sentähden tehtävä ja jos Steen herran voisi voittaa puolelleen, niin pidän sitä niin suurena asiana, kuin jo puoleksi olisin voittanut."
"Todellakin", täytti Olli, "olette puhunut totta, herra Eerik… sillä talonpojat eivät ole unohtaneet tuota nuorta ritaria, joka heitä niin miehekkäästi Harakerin kirkolla johti kuningas Kristiania vastaan. Jos voisi Steen-herran voittaa puolellenne, olisi totisesti jo puoleksi voitto meidän, sillä hän tuo varmaan mukanaan puolet rahvaasta."
"Niinpä niin, Olli", myönsi ritari vilkkaasti, "ja mikä on tehtävä, on tehtävä heti… Minun nähdäkseni, vetäytyy Niilo-herra jouluksi Taalainmaahan, ja ennen kevättä ei arkkipiispa ja hänen kuninkaallinen ystävänsä voi mihinkään ryhtyä… siispä on meidän nyt heti käytävä toimeen… Emmehän mitään menetä, jos koetammekin. Mutta asia on sitä laatua, ettei kuka hyvänsä saakaan sitä läpi ajetuksi…"
Herra Eerik piti jo vanhastansa arvossa tuota uskollista ja kelvollista palvelijaansa. Tämä huomasikin aivan oikein, minne hänen herransa tähtäsi, ja sanoi nauraen:
"Aijotte siis minut lähettää Niilo Sturen luo joulujuhliin."
"Ja kenenpä muutoin arvelet voivan siihen tehtävään kelvata?" kysyi ritari takaisin.
"Olkoon sitten niin, minä otan sen tehdäkseni", vastasi Olli hyväntahtoisesti.