Vielä silloin kun noustiin ylös pöydästä, oli Steen mielessään alakuloinen, mutta Ingeborg ei ollut huomaavinaan siinä mitään, vaan liittäytyi Briita-rouvan seuraan, ja Steen näkyi kokonaan kadottaneen halun puhutella häntä, vaikka hänen silmänsä alati häneen pysähtyivät, niin pian kuin hän luuli, ettei häntä huomattaisi. Ja niin kesti sitä yhä edelleen.
Mutta joko nyt Ingeborg tahtoi sovittaa vihansa, tahi arveli hän ritarin kylmäkiskoisuuden menevän liian pitkälle, yhtä kaikki, hän huusi häntä luokseen. Ja samalla paloivat hänen kauniit silmänsä niin veitikkamaisesti ja huulilla oli niin vastustamaton hymy, että jo sekin oli kylläksi voittamaan lujimmankin.
Steen-herra kiiruhtikin heti hänen luokseen, ja hänen ihastunut katseensa osoitti kyllin selvästi, kuinka täydellisesti kaunis neito piti häntä vallassaan.
"Tahdotteko siis vastata minulle, kaunis Ingeborg", kysyi hän rukoilevalla äänellä.
Mutta Ingeborg hymyili viehättävästi ja sanoi:
"Miksi puhua menneentalvisesta lumesta, uljas ritari?"
"Sentähden… sentähden", änkytti Steen, "että tahdon uskaltaa mahdottomia voittaakseni…!"
"Varjelkoon teitä Jumala!" huudahti Ingeborg lyöden kädellään eteensä. "Ei, toisen koetuksen tahdon sille asettaa, joka tahtoo tulla minun ritarikseni…"
"Sanokaa se, sanokaa se, neiti Ingeborg."
Silmäys, joka puhui enemmän kuin sanat vastasi tuohon huudahtukseen, ja tuosta rakastuneesta ritarista näytti siltä, kuin olisi kaunis impi punastunut siitä silmäyksestä, jollei se ollut valo syttyneestä rakkaudesta, joka aikaansai muutoksen hänen poskillaan.