Steen herra nyökkäsi ystävällisesti aseenkantajalle, joka tuon sanottuaan kumarsi hyvästiksi. Myöskin Steen herra lähti yhtaikaa huoneesta ja kiiruhti nyt kaksinkertaisella nopeudella kirkkoherran huoneeseen, samalla kun Olli meni Niilo-herran luo.
Kun Steen astui sisään huoneeseen, jossa kirkkoherra oli, tapasi hän tämän huolestuneen näköisenä puhumassa eräälle Niilo Sturen aseenkantajalle, tuolle tuhmalle Fastelle. Ulkona oli jo hämärä — Niilo oli seurueineen vasta noin puolenpäivän aikaan tullut taloon — mutta takassa loimusi valkea, jonka loiste valaisi pienen huoneen ja teki tuon nurkka-penkillä istuvan kunnianarvoisan vanhan pappismiehen sen näköiseksi kuin olisi hän kuulunut toiseen maailmaan, samoin kuin hän kuului toiseen aikakauteen.
Heikko mielihyvän hohde ilmestyi noille uurteisille kasvoille nuoren, voimakkaan ritarin sisäänastuessa.
"Jumalan rauha, arvoisa herra", tervehti tämä.
Kirkkoherra sanoi ritarin tervetulleeksi, mutta kohotti ikäänkuin varoittaen sormensa kääntyen ja samalla Fasteen sanoi: "katsele viisaasti eteesi poika!… Näinä aikoina on, ennenkuin ryhtyy toimeen, ensin kaksi kertaa mietittävä asiata ja kolme kertaa katsottava taakseen. Minä en tunne tuota Pietaria, mutta koska hän on minun kauttani tahtonut lähettää sanansa sinulle, niin olen täyttänyt hänen pyyntönsä, vaikka minusta näyttää epäilyttävältä se, ettei veli Pietari itse ole tänne tullut, kun hän ei ole kauvempana…"
Äänetön aseenkantaja lähti, ja nyt kääntyi kirkkoherra Steen-herraan, jolle hän juurta jaksain selitti, kuinka hänen renkinsä, joka oli ollut asioilla Falunissa, oli tavannut munkin, joka oli tahtonut saada tarkat tiedot pappilasta ja siellä oleskelevista ihmisistä, ja lopuksi antanut rengille toimeksi pyytää kirkkoherraa sanomaan aseenkantaja Fastelle, että tämä hankkisi itselleen loman ja tulisi häntä kohtaamaan. Steen-herrastakin tuntui tuo kummalliselta, mutta hänen päänsä oli nyt aivan toisenlaisia ajatuksia täynnä, ja nämä virtailivat hänessä sitä suuremmalla voimalla, kuta kauvemman niitä oli pakotettu lepäämään rauhassa.
Sentähden heittäytyi hän niin äkkijyrkästi aivan toiseen asiaan, että vanhus katseli aivan hämmästyksissään häntä.
"Te olette vanhain laulujen ystävä, arvoisa herra?" oli hänen ensimmäinen kysymyksensä.
"Olen!"
"Tunnetteko siis laulun Päivänsäde-neidosta?"